Aman tiistaiessee: Olisiko tarjolla positiivisia utopioita?

Luin syyskuussa kaksi oivallista suomalaista esikoisteosta: Emmi Itärannan ”Teemestarin kirjan” ja Mikko-Pekka Heikkisen ”Terveiset Kutturasta”. Molemmat olivat sykähdyttäviä lukukokemuksia, tosin eri syistä. Itärannan hieno teos kuvaa ei-niin-kaukaista lähitulevaisuutta, jossa puhtaasta vedestä on tullut erittäin rajallinen luonnonvara. Itärannan kirjan tarina ja juoni olivat mallikkaita, mutta usein jäin nauttimaan hänen hauraankauniista kielestä, joka aina välillä rimaakin hipoen selviytyi lyyrisestä ilmaisustaan sujuvaan kerronnan virtaan. Heikkisen hulvaton kirja kertoo Pohjois-Suomen miesten mitan täyttymisestä, uudenlaisesta Suomen sisäisen konfliktin kärjistymisestä ja lopulta Pohjois-Suomen sodan julistamisesta Etelä-Suomelle. Heikkisen veijarimainen, mutta tosielämän ilmiöistä perustansa hakeva, tarina on kelvollinen ja hänenkin kielellinen valmiutensa oli ihailtavaa.

Kokosin muutama vuosi sitten Suomen Toivo –ajatuspajalle tulevaisuuden kaupunkeja käsittelevän elokuvasarjan. Päädyimme esittämään Fritz Lang –klassikon ”Metropolis”, Ridley Scottin erinomaisen elokuvan ”Blade Runner” ja Francis Lawrencen vetävän ohjauksen ”I am Legend”. Muitakin tulevaisuutta käsitteleviä elokuvia oli tarjolla – vaikkapa Luc Bessonin ”Fifth element” tai Jean-Luc Godardin ”Alphaville” (jota on suomeksi muistettu nimellä ”Lemmy Caution – piru mieheksi”….), mutta kolmeen edellä mainittua sitten valitsimme esitettäviksi ja sen jälkeen yleisön kanssa keskusteltaviksi.

Niin Itärannan ja Heikkisen lukukokemuksien kuin elokuvasarjan valmistelunkin jälkeen jäin pohdiskelemaan positiivisten utopioiden puutetta kirjallisuudessa ja elokuvissa – ja ehkä myös mielissämme. Kirjojen ja elokuvien (ja muidenkin kulttuurituotteiden) tulevaisuudenkuva on kylmänkalsea ja ankea – meillä on edessämme autoritaarisuutta, valvontaa, eriarvoistumista, tieteen väärinkäyttöä, asuttujen seutujen autioitumista, nälänhätää, joukkokuolemia, tappavia pandemioita.

Kun löydämme väärinkäytöksiä vaikkapa julkisen vallan puuttumisessa yksilöiden elämään, on ”1984” ikään kuin taikatermi; kollektiivisessa alitajunnassamme osaamme välittömästi yhdistää sen orwellilaiseen kauhukuvaan. Samalla tavalla osaamme kohta ymmärtää, että leviävät kulkutaudit tai autioituminen ovat kirjoissa ja elokuvissa olleet kuvattuina ja näin meidän näkökulmamme niihin muodostuu ehkä vaivattomammin. Ebola-keskustelussa odotan vain sitä hetkeä, kun yhtäläisyydet Tuntematon uhka –elokuvaan tai I am Legend –elokuvana ilmaantuvat julkiseen keskusteluun.

Miksi tulevaisuus nähdään erilaisissa kulttuurin tuotteissa niin synkkänä? Totta on, että esimerkiksi Risto Isomäen mainioiden kirjojen maalaamat tulevaisuudennäkymät perustuvat valitettavan oikeisiin faktoihin ilmastonmuutoksesta ja monet muutkin kirjailijat ovat osanneet oikein hahmottaa tulevaisuuden haasteita. Mutta jos katsomme maailmaa vaikkapa suomalaisin silmin 1950-luvulta nykypäivään, harva kai vakavissaan väittäisi elämämme kokonaisuudessaan muuttuneen kurjemmaksi: olemme eläneet rauhan aikaa ja sodissa kuolleita tai haavoittuneita ei ole meillä ollut, elinikä ja elämisen laatu ovat keskimäärin nousseet, koulutus on parantunut ja monipuolistunut. Totta on myös tietysti se, että meillä on syrjäytyneitä, työtä vailla olevia, leipäjonoissa seisovia, yksinäisiä. Ja vaikka maailmassa eriarvoisuuskin on kasvanut, niin kuitenkin myös parissakymmenessä vuodessa Kiinassa (osin kiitos meidän kyltymättömän halumme kuluttaa entistä enemmän tavaroita entistä halvimmilla yksikköhinnoilla) on absoluuttisesta köyhyydestä noussut satoja miljoonia ihmisiä materiaalisesti ihmisarvoisempaan elämään.

Ja kyllä – olen sitä mieltä, että kirjallisuuden ja elokuvien pitää puuttua oikeisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin ja olla aina heikkojen puolella, koska heidän on vaikeaa saada omaa ääntään kuuluviin. Mutta olisiko kohtuutonta toivoa, että tulevaisuutta kuvaavissa kirjoissa ja elokuvissa joukkoon eksyisi myös sellaisia teoksia, joissa eri ihmiset yhdessä löytävät ratkaisuja maailman ongelmiin, eläisivät pitempään, paremmin ja onnellisempina ja kulkisivat kohti sopusointua ja onnea?

Aman tiistaiessee: Mikä ihme muutamia nettikeskustelijoita oikein vaivaa?

Tein tässä kuussa esitystä terveydenhuollon piirissä toimivista verkkoyhteisöistä ja niiden erilaisista keskusteluista. Valitsin otokseeni suomalaisia aktiivisia verkkokeskusteluja kolmesta erilaisesta yhteisöstä eli yhdestä potilasjärjestöstä (diabeetikot) kaksi aktiivista keskustelua, yhdestä terveysprojektista (tupakoinnin lopettajat) kaksi aktiivista keskustelua ja avoimesta Suomi24-ympäristön Ellit.fi-ympäristöstä (terveyden aihealueelta) kaksi aktiivista keskustelua. Pidän tätä tärkeänä tutkimuskohteena, koska internetissä on tarjolla laajasti tavallisten käyttäjien tuottamaa terveyttä käsittelevää aineistoa ja tätä aineistoa käytetään runsaasti hyväksi – ihmiset hakevat kliinisen terveyden tiedon ohella myös kokemuksia, vinkkejä ja toveruutta. Samoin useammat alan tutkimukset ovat osoittaneet, että etenkin turvallisissa ja aihepiiriltään kiinnostavissa verkkoyhteisöissä ihmiset jakavat yllättävän paljon henkilökohtaistakin tietoa ja omakohtaisia, kipeitäkin kokemuksia.

Arviot ovat yhtäläisiä eri tutkijoilla siitä, että valtaosa internetin sisällöstä on tavallisten arkisten käyttäjien tuottamaa – vain arviot siitä, onko määrä 75 vai 90 prosenttia vaihtelevat. Ja käyttäjien tuottamalla sisällöllä on tärkeä merkityksensä - esimerkiksi kroonisten sairauksien potilaiden yhteisöillä on tärkeä merkitys myös arjen jakamisessa, arjen vahvistamisessa ja keskinäisessä toveruudessa.

Oma näkökulmani oli arvioida keskustelupalstojen sisältöä ja pääväitteeni oli, että usein yksittäisten käyttäjien kirjoittamassa sisällössä on mukana sekä selkeää asiatietoa (esimerkiksi tietoa tietyn lääkkeen annostelusta) kuin myöskin henkilökohtaista kokemuksien jakamista (esimerkiksi kokemuksia tietyn lääkkeen annostuksen muuttamisesta). Juuri henkilökohtaiseen kokemukseen tukeutuminen tekee näiden keskustelupalstojen sisällöstä muille käyttäjille mielenkiintoista.

Tulokset eivät ehkä olleet kovinkaan hämmentäviä eli diabeetikkojen ja tupakoinnin lopettajien verkkoyhteisöissä keskustelu on rakentavaa ja toisiaan kunnioittavaa. Samoin keskustelijat nivoivat omissa viesteissään usein toisiinsa selkeää alan tietämystä (esimerkiksi lääkityksestä ja ravinnosta) omakohtaisiin kokemuksiin ja tuntemuksiin. Keskustelut usein rullasivat ikään kuin itsestään eteenpäin, kunnes saavuttivat tietyn kyllästymispisteen, jolloin keskustelijat olivat ilmeisimmin kaiken tähdellisen tästä asiasta kertoneet. Etenkin tupakoinnin lopettajilla, mutta myös diabeetikoilla, oli rohkaisevaa toisten kannustamista ja tsemppausmielialan nostamista esteiden voittamiseksi.

Mutta avoimeen keskusteluympäristöön siirryttäessä sitten muutokset olivatkin melkoisia. Kun otosperiaatteenani oli valita tutkittavaksi (laajasti ottaen) laajin keskustelu lääketieteellisestä teemasta ja laajin keskustelu ravitsemukseen tai elämäntapaan liittyvästä teemasta, niin otokseen tulivat keskustelut naisesta miesgynekologin asiakkaana ja sipulin käytön vaihtoehdoista ruokavaliossa. Gynekologikeskustelu pysyi vielä jokseenkin asiassa (9 % viesteistä oli trollausta tai suoraan aiheen oli keskustelua), mutta se onneton käyttäjä, joka aloitti keskustelun sipulin käytön vaihtoehdoista ruokavaliossa, saattoi todeta muutamaa kuukautta myöhemmin, että keskustelussa oli lähes sata viestiä, joista yli 70 % oli trollausta tai ei liittynyt aloitettuun keskusteluaiheeseen!

Olen sosiaalisen median koulutuksissani joskus käyttänyt taannoisen Ihmisten puolue –sarjan mainiota sketsiä, jossa puolueen puheenjohtaja Tapani Riihimäki (Taneli Mäkelä) ruotii nettikeskustelua ja itsekin tähän maailmaan sisään solahtaa että napsahtaa. Tämän huikeanhauskan - mutta valitettavan todellisen – sketsin voit käydä katsomassa vaikkapa YouTubesta tällä www-linkillä.

Voin vakuuttaa, että Tapsa Riihimäen purkausta oli huomattavan paljon hauskempi katsoa ennen kuin ryhdyin tähän urakkaan eli lukemaan useampaan kertaan noita viestejä, luokittelemaan niitä ja analysoimaan tarkemmin niiden sisältöä. Kun Suomi24:n kaltaisille keskustelupalstoille ei tarvitse rekisteröityä, voi esiintyä erilaisten aliaksien alla (tai vain vieraana) ja muutenkin voi olla kohtuullisen varma, ettei mellastamisestaan joudu vastuuseen, niin ihan holtittomaksihan siellä muutamien käytös tuntuu menevän. Suorastaan sääliksi käy niitä vakavamielisiä käyttäjiä, jotka hakevat apua käytännön arkisiin ongelmiin, koska muutama höyrypää leimaa sipuliallergikot mielenterveydeltään horjuviksi tai kertoo tahallaan laittavansa sipulia välttäville sipulia ruokiinsa tai kyselevät, onko naiskäyttäjä muslimi, jos menee mies mukanaan gynekologin vastaanotolle. Mikä oikeasti näitä ihmisiä vaivaa?

Aman tiistaiessee: Olisiko kirjailijan pitänyt pysyä kotona?

Dekkareita lukiessa törmää silloin tällöin kirjailijan outoon haluun viedä vakiohenkilönsä – sankarinsa, jos niin halutaan – ratkomaan rikoksia oman ympäristönsä ulkopuolelle. Luin hiljattain Liza Marklundin ”Paikka auringossa”, jossa Annika Bengtzon ratkoi rikoksia rosmoja ja poliiseja vilisevällä Espanjan Aurinkorannikolla. Ei toiminut oikein sutjakkaasti tämä ympäristö, vaikka espanjankielisiä ruokafraaseja ja ympäristön kuvauksia olikin joukkoon siroteltu. Vuosien takaa muistan vaivaannuttavan lukukokemuksen, kun muuten arvostamani Seppo Jokinen oli vienyt Sakari Koskisensa Kreikkaan ratkomaan rikosta – parempi olisi ollut pysyä siinäkin kirjassa Tampereella. Eipä Georges Simenonin ”Maigret New Yorkissa” sekään kuulunut suosikkeihini vaan Pariisi ja Ranska istuivat pariisilaiskomisarion ympäristöiksi paremmin. Muutama muukin tällainen onneton ympäristönvaihdos on tullut vastaan. Onneksi monet rikoskirjailijat ovat tämän ansan myös välttäneet, ja luettaviksemme eivät ole joutuneet esimerkiksi ”Harjunpää ja havaijilainen kaislahame” tai ”Susikoski Sudanissa”.

Tiettyyn jännityskirjallisuuden genreen ulkomailla pyyhältäminen kuuluu jopa keskeisenä juonielementtinä. Salaisten agenttien täytyy vain pelastaa maailmaa muuallakin kuin Kärsämäellä ja Pöytyällä, ja kun kansainväliset roistot liikkuvat maalla, merellä ja ilmassa – ja vähän muuallakin – niin perässähän täytyy sankareiden painaa.  Suomessakin tätä lajia osataan, kun osa vaikkapa Ilkka Remeksen ja Taavi Soininvaaran jännäreistä osaa oivasti käyttää hyväksi erilaisia kansainvälisiä ympäristöjä. Hyvänä pidän myös Risto Isomäen monia kirjoja, joissa maailmaa täytyy ekokatastrofiin herätellä tai siltä pelastaa monissa eri ympäristöissä. Mutta täytyykö kaikkien olla niin globaaleja?

Ymmärrystäni saa osakseen kirjailijoiden luovuus ja mielikuvitus. Voin hyvin kuvitella, miten kirjailijat matkoillaan jatkuvasti skannaavat ympäristöään ja pohdiskelevat mitä eri ympäristöissä voisi tapahtua. En ole niin kyyninen, että uskoisin tämän tapahtuvan pelkästään sen takia, että matkakulut ja päivärahat saa näin verovapaina vaan kyseessä on varmasti aito luomisprosessi. Tätä luomistyötä voi myös helpottaa se tosiasia, että monelle suomalaiselle Kanarian saaret saattaa olla tutumpi käyntikohde kuin se Kärsämäen keskusta.

Mutta mikä näissä sitten lukijana mättää? Ensimmäinen haaste lukemissani ulkomaille sijoitetuissa dekkareissa liittyy juonenkulkuun ja uskottavuuteen. Omia sankareitaan täysin toisiin ympäristöihin sijoitettaessa kirjailija joutuu tekemään sellaisia juonenkulun valintoja, jotka eivät usein uskottavuutta palvele. Uskottavuus on varmasti koetuksella, kun esimerkiksi (nostamatta Marklundia nyt tikun nokkaan vaan käyttämällä hänen kirjaansa esimerkkinä) ruotsalaisjournalisti ratkaisee Välimeren alueella rikosvyyhtiä. Toinen haaste on uskottava ja luonteva ympäristön kuvaus; kun ympäristöä ei tarkkaan tunne, niin väistämättä välillä kirjojen kansien väliin eksyy matkailutoimistomaista stereotyyppistä ja imelää kuvausta. Valitettavasti nämä tekstit muistuttavat usein 1950- ja 1960-lukujen aikakauslehtiemme Miehemme maailmalla –juttuja.

Mutta kolmas haaste on mittavin: sankarimme oman ylivertaisuuden korostaminen vieraissa ympäristöissä. Henkinen banaanitasavallan asioiden hoidon mentaliteetti punkee teksteistä läpi, kun pohjoismaalainen poliisi tai toimittaja pistää omalla lyhyellä vierailullaan nippuun paikalliset poliisivoimat, Interpolin ja muutaman paikallisen tutkijan. Rasismikortti on aina vaarallinen käyttää, ja siksipä en tätä piileväksi rasismiksi leimaakaan – mutta kyllä epäsuhtaiseksi kuvaksi ”meistä” ja ”muista”.

Eikö maapalloistuminen (vaikka se on globalisaatiosta tönkkö käännös) edellytä, että kaikki asiat nähdään glokaaleina – on aina globaali ja lokaali näkökulma ja ne kulkevat yhdessä. Näin myös täytyisi rikoskirjallisuudessa nähdä. Sallikaa minun olla eri mieltä – hyvässä rikoskirjallisuudessa kotonakin saa pysyä ja antaa lukijoiden nauttia siitä hienosta ympäristöstä, jonne on usean kirjan ajan sankarinsa ja tapahtumansa sijoittanut!

Medicine 2.0 -konferenssissa Torremolinoksessa

Olin torstain ja perjantain Torremolinoksessa järjestetyssä Medicine 2.0 -konferenssissa, joka on maailman johtavia eHealth-alan tapahtumia (ja perinteisen blogimme tiistaiesseeni sijaan viimeistelin tätä esitystäni koko alkuviikon). Torstaina minulla oli ns. poster-esitys eli omaa tutkimustani koskeva julistemuotoinen esitys eri toimijoiden rooleista terveydenhuollon käyttäjäyhteisöissä. Asiasta kunnolla kiinnostuneet - tai vain kohteliaat - kollegani voivat tutustua esitykseni abstraktiin tällä www-linkillä.

Olin ajatellut - melko tavanomaiseen tapaan - posteriesitysten olevan sellaisia, jotka eivät saleissa yleisölle kelpaisi ja olisivat esittäjille jotenkin alempiarvoisia, mutta nyt kokemukseni oli täysin toisenlainen ja jopa päinvastainen. Pidin kaksi vuotta sitten samassa konferenssissa Bostonissa saliesityksen ja sain pari kohteliasta kysymystä ja yhden yhteydenoton. Nyt aikaa oli seistä posterijulisteeni luona tunti lounastauolla ja kaksi puolen tunnin kahvitaukoa. Sain kaikkiaan seitsemän kiinnostunutta yhteydenottoa ja kaikkien heidän kanssaan mielenkiintoisen keskustelun. Lisäksi oli vielä pari-kolme tutkimuksestani kiinnostunutta henkilöä, joilta sain hyviä ideoita aiheeni edelleen kehittämiseksi. Eli tästä lähin kansainvälisiin konferensseihin, ainakin silloin kun esitys on vielä kehitysvaiheessa, tarjoan mieluummin posteria!

Tänään oli puheenjohtajoimassa yhtä paneelia ja sekin meni mukavasti - aihe oli Aalto-yliopistoa lähellä olevalle mieluinen eli kuinka teknologia, liiketoiminta ja design saadaan toisiaan täydentämään. Järjestäjät olivat ystävällisiä ja jakoivat myös Flickr´n kautta satoja kuvia, joita osanottajat saavat käyttää omissa blogeissaan ja twiiteissään - kiitoksia!

Mielenkiintoisia aihioita tässä konferenssissakin oli, mutta järjestäjät olivat jakaneet tänä vuonna konferenssin kahteen osaan eli eurooppalaiseen (Torremolinos) ja pohjoisamerikkalaiseen (Havaiji). Ei ollut sittenkään kunnolla toimiva järjestely, kun monia mielenkiintoisia esityksiä USA:sta jäi väistämättä puuttumaan ja hyviä ja monipuolisia kansainvälisiä kontakteja ei ollut yhtä paljon kuin olisi ollut laajemmassa tapahtumassa.