Tämänkertaisen tiistaiesseen aiheen pohdinta sai alkunsa Oliver Stonen elokuvasta ”W.”, joka oli monella tavalla yllättävä. Ehkä elokuvan suurin yllätys oli se, että se käsitteli Yhdysvaltain edellistä presidenttiä George W. Bushia melko lempeästi, ja kuvasi hänet perustaltaan hämmentyneeksi väärään paikkaan väärään aikaan eksyneeksi presidentiksi. Stone oli kuitenkin armoton kuvatessaan George W. Bushia älynlahjoiltaan, työmoraaliltaan ja johtajankyvyiltään parhaimmillaankin keskinkertaiseksi – usein kehnoksikin. Kun oma muistikuvani 2000-luvun ensimmäisiltä vuosilta oli, että esimerkiksi The Economistin kaltainen brittilaatulehti, jota harva voi ainakaan syyttää vasemmistolaiseksi tai antiamerikkalaiseksi, pääkirjoituksessaan kuvasi Bush nuorempaa käsitteellä ”incompetent”, niin ei Stone arvionsa kanssa yksin vaella. Kun Yhdysvalloissa tehdään listoja ja rankkauksia kaiken muun ohella myös USA:n historian suurimmista presidenteistä, ei ole yllättävää, että Bush nuorempi löytyy alimmasta neljänneksestä.
Vaikka ei olisikaan Michael Mooren elokuvien suuri ystävä tai uskoisi, että Bob Woodwardin kirjat pystyvät dokumentoimaan sisäpiirien keskustelut, niin aikalaisdokumentit Bush nuoremman työstä ja etenkin isä-Bushin (George H.W.Bushin) lähipiirin ja uskottujen vahvasta asemasta päätöksenteossa ovat melko yhdensuuntaisia. Tänä päivänä löytyy vain harvoja, jotka ylistäisivät George W. Bushin johtajuutta, ja sellaista hätää missään vaaleissa ei republikaanipuolueelle tule, että häntä kaivattaisiin vaalivankkureiden vedossa auttamaan tai tilaisuuksissa esiintymään. Eikä ole oletettavaa, että edeltäjänsä Bill Clintonin tavoin hän kiertäisi maailmalla suosittuna puhujana ja kuittaisi messeviä esiintymispalkkioita. Hänen lyttäämisensä muutama vuosi julkisuudesta vetäytymisen jälkeen ei kummoista pohdintaa vaadi, mutta se ei olekaan aiheeni.
Juoksutan ajatustani esille toisenkin Oliver Stonen kuvaaman amerikkalaisen presidentin eli John F. Kennedyn uran kautta. 1960-luvun alussa kolmisen vuotta työskennelleessä ja omalle sukupolvelleni tietyn aikakauden ikoniksi muodostuneen presidentin kuvassa tiivistyi 1960-luvun alun nuoruus, positiivinen energia ja rohkeus. Monet meistä muistavat edelleen, missä olivat kun Kennedy murhattiin (itse olin vanhempieni kanssa marraskuussa 1963 Buenos Airesissa, Argentiinassa) ja monet uskoivat toivon aikakauden päättyneen Dallasin laukauksiin. Kuitenkin Calvin Mackenzie ja Robert Weisbrot osoittivat oivassa kirjassaan ”The Liberal Hour: Washington and the Politics of Change in the 1960s”, että Kennedyn murhan jälkeisessä poliittisessa tilanteessa presidentiksi noussut Lyndon B. Johnson pystyi ajamaan läpi huomattavan osan sellaista liberaalia lainsäädäntöä, jota nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä Yhdysvalloissa tuskin onnistuisi. Tietysti nyt tarkastellessa tuo aikakausi sisälsi paljon tummiakin sävyjä ja monet Kennedyn presidenttikauden tapahtumat eivät kunniaa ansaitse – esimerkkeinä nyt vaikkapa Sikojenlahden maihinnousu ja Vietnamin tilanteeseen sekaantuminen.
Mutta mielenkiintoista on se, minkälaisessa asemassa nuo kaksi hyvinkin erilaista Yhdysvaltain presidentiksi noussutta miestä olivat omissa perheissään ja lähipiirissään. Tietysti he kumpikin tulevat Uuden-Englannin varakkaista suvuista, joilla oli myös poliittisessa toiminnassaan pitkät perinteet ja vahvat poliittiset intohimot. Taloudellinen valta ja poliittinen valta ovat kulkeneet toisiinsa kietoutuneina, ja kummatkaan suvut eivät ole kaihtaneet näiden kytkösten vahvistamista. Vaatimatomista oloista ponnistaneen kolmannen Stonen kuvaaman amerikkalaispresidentin Richard Nixonin pateettinen vastenmielisyys Kennedyjä kohtaan ei ollut varmaankin liioitellusti kuvattua.
Kennedyn suku oli yhteiskunnallisesti aktiivista ja John F. Kennedyn kaksi veljeäkin toimi senaattoreina – ja toinen olisi voinut tulla valituksi presidentiksikin, ellei häntä olisi murhattu vuonna 1968. Bushin isoisä oli Connecticutin senaattori, isä presidentti ja veli on toiminut Floridan kuvernöörinä.
Perinteet velvoittavat, mutta vaativat isätkin olivat valmentamassa poikiaan astumaan suuriin saappaisiin. Tosin Kennedyn perheessä odotettiin, että toisessa maailmansodassa kuolleesta Joseph Patrick "Joe" Kennedy, Jr:sta olisi tullut se presidentti ja Bushin perheen poliittinen toivo asetettiin Floridan kuvernööriksi valittuun Jeb Bushiin. John F. Kennedy kantoi suuren osan elämästään velvoitetta täyttää kuolleen isoveljen täyttämää aukkoa ja isoveljeen perheen kohdistamia odotuksia; George W. Bushia perhe ei tukenut yhtä vahvasti ja vilpittömästi kuin Jeb Bushin poliittista uraa. Isät olivat vaativia, etäisiä, mutta myös aina valmiita monipuolisilla suhteillaan asioita junailemaan – mutta myös omaa asemaansa ja vaikutusvaltaansa tiettäväksi tekeviä.
Että minkälaista se on? Minkälaista on istua vallan kahvassa, vaikka takaraivossa jyskyttääkin, että velipojan se tässä pitäisi istua? Minkälaista on olla maailman mahtavin mies istumassa Valkoisessa talossa tekemässä suuria päätöksiä, kun tietää ja tuntee lapsuutensa, nuoruutensa ja aikuisuutensa olleensa kuitenkin se kakkosvaihtoehto perheen pojista?
tiistai 23. joulukuuta 2014
tiistai 16. joulukuuta 2014
Aman tiistaiessee: Huonon maun vastustamaton veto
Tämän esseen innoittajana oli kaksi YouTube-videojakopalvelusta katsomaani musiikkivideota (kyseiset videot avautuvat omaan ikkunaansa ao. linkillä), joissa ns. huono maku esiintyy, mutta niin kovin eri tavalla. Ensimmäinen näistä videoista on parisen kuukautta sitten julkaistu ”Sylisi lämpöön”, jonka esittäjänä on iskelmälaulaja Kari Lampikallio Rakkauden Suurvisiirit -taustayhtyeineen. Kari Lampikalliohan on Tommi Korpelan esittämä hahmo syksyn uutuuselokuvassa ”Ruotsalainen hetki”. YouTuben kautta levitettävä ”virallinen musiikkivideo” on sävellyksineen, sanoituksineen ja esityksineen erinomainen pastissi kehnoista ja kliseisistä musiikkivideoista, joita se pystyy parodioimaan jouhevasti ja kepeästi.
Samaan kategoriaan kuuluu antaumuksella ja iskelmäalan suureen tuntemukseen perustuen on tehty 2000-luvun alussa Vexi Salmen sanoittama, Jori Sivosen säveltämä ja Pertti Koivulan levyttämä ”Elämä on täynnä kyyneleitä”, johon sanoittaja on ladannut alakulois-itsemurha-alttiin Suomi-iskelmän kaikki kliseet ja kertonut ne kahdella – tai jopa korottanut potenssiin. Kun iskelmä alkaa riimeillä ”Isä hukkui syksy-yönä kännipäissään, ja äidin joku lentojätkä vei. Sisko joi ja sekos sulhaspoikaan häissään, niin koti meni, mitään jäänyt ei”, se ei voi olla kuin erinomainen!
Mutta huonoa makua tihkuvat, mutta tosissaan tehdyt musiikkivideot nostavat esille vahvan tunteen, jota voi kutsua vaivatta myötähäpeäksi. Iskelmälaulaja Kurre voitti aikoinaan Syksyn sävelen kappaleellaan ”Jäit sateen taa” ja musiikin saralta hänet muistettaneen (ja toivottavasti myös nopeasti unohdettaneen) laulusuorituksestaan kappaleessa ”Kuuden vuoden kuuliaisuus”, joka tehtiin Sauli Niinistöä ylistämään vuoden 2012 presidentinvaaleissa. Kuten tunnettua, Suomi on liian pieni paikka tosilahjakkuuksille ja siksi poppituotantokone Maki Kolehmaisen sävelien turvin Kurre suuntaa maailmalle ja paras paikka aloittaa on tietysti Las Vegas – suurten iskelmämegatähtien vakiomesta. Niinpä Kurrelle hankittiin kaksi muodokasta amerikkalaisneitoa kainaloon ja tehtiin unohtumaton musiikkivideo ”In Las Vegas” - toinen innoittajavideoistani. Tiistaiesseeni palstatila loppuu kesken, jos pohdiskelen mikä kaikki on siinä pielessä ja falskin muovista, mutta unohtumattomana kulttuurielämyksenä tämä kyllä kannattaa katsoa.
Kurre voi kuitenkin yht´äkkiä menestyäkin Ameriikan ihmemaassa – hänestähän voi tulla Pensseli-sedän kaltainen ilmiö, jota pidetään eksoottisena ja huvittavana, vaikka mies vääntää tosissaan osuuskaupan hoitajan kampaustaan kohdalleen, kävelee tissinaisten keskellä kuin seitsemännessä taivaassa ja laulaa mitäänsanomattomia biisejä. Oman kirjahyllyni eräs aarteista on amerikkalainen ”Encyclopedia of Bad Taste”, joka kirjaa ja kuvaa satoja amerikkalaisia huonon maun ilmentymiä: aerosolijuustot, laavalamput, Chippendales-yhtye, Jell-O jne. Jos aerosolijuustoa myytiin miljoonia purkkeja, niin miksei Kurrekin voisi menestyä?
Mutta mistä maussa ja etenkin huonossa maussa on kysymys? Vaikka minun ikäpolveni lasten opetuksiin kuului, ettei makuasioista kannata kiistellä, voi kai silti olla sitä mieltä, että jokin kulttuurituote on huono. Maku ja etenkin hyvä maku sekä hyvän erottaminen huonosta on sitä kulttuurista osaamista – kulttuurista peliä, jos niin halutaan – jolla monimuotoistuvassa yhteiskunnassa erottaudutaan. Ranskalaisfilosofi Pierre Bourdieu kuvaa tätä hienosti käsitteellään ”kulttuurinen pääoma”; kulttuurinen pääoma on laajalti sitä, mitä me voisimme kutsua sivistykseksi, ja siten myös sisäänrakennettua kykyämme luokitella erilaisia kulttuurisia ilmiöitä. Teemme päivittäin lukemattomia tällaisia luokitteluja ja olettamuksia: tuulipuvuissa kauppakeskuksissa kulkevat kuuntelevat varmasti kotonaan Mattia ja Teppoa, Audilla ajavat ovat ylimielisiä nousukkaita, ooppera on eliittien harrastus, pubien tietovisailut perustuvat Seiska-lehden sisällön tuntemukseen. Kulttuurituotteiden käyttö ja siten myös maku liittyvät muihinkin elämänalueisiin. Ei ole yllättävää, että vaikka taloudellinen ja kulttuurinen pääoma voidaankin käsitteellisesti erotella, kuitenkin yksilön taloudellinen ja sosiaalinen tausta ja asema vaikuttavat hänen kulttuuriseenkin pääomaansa ja mieltymyksiinsä.
Mutta erottautuminen on muuttumassa entistä hienojakoisemmaksi ja tietynlaisen kulttuurin luennan taito on muodostumassa merkittäväksi taidoksi. Mielenkiintoista onkin, että monet nuoret aikuiset osaavat tämän luennan keski-ikäisiä paljon tarkemmin. Floridan yliopiston professori James B. Twitchell kuvasi kirjassaan ”Living It Up – America´s Love Affair with Luxury” kuinka nuoret yliopisto-opiskelijat pystyivät tarkasti ja erehtymättä määrittelemään kymmenien ylellisyystuotteiden (esimerkiksi täytekynien, golf-mailojen, urheiluautojen, solmioiden, rannekellojen ja astianpesukoneiden) osalta hienoimmat ja halutuimmat merkit – tosin saman kurssin opiskelijat pohdiskelivat, että kun professori puhui toisesta maailmansodasta, niin merkitsikö se, että oli käyty myös ensimmäinen maailmansota. Nuoret siis osaavat entistä tarkemmin luokitella tavaroiden ja kulutuksen osalta, mitä toinen henkilö edustaa ja ”on”. Siksi erottautuminen on muodostumassa myös jännittävämmäksi sosiaaliseksi peliksi – jos hienossa käsilaukussa ei olekaan tiettyä kangaskuosia tai miesten puvusta poistetaan vuorikankaaseen ommellut valmistajan merkit, huomaakohan ympäristöni mitä kannan olallani tai mitä minulla on päälläni?
Erottautuminen on tietyissä sosiaalisissa ryhmissä siis muodostumassa entistä hienojakoisemmaksi, mutta entä se huono maku? Onko huonon maunkin osalta monia eri variaatioita ja onko huono makukin jotenkin entistä hankalampaa määritellä? Kaiken teoreettisen, jopa akateemisen, pohdinnan jälkeen ja katsellessani uudestaan kahta alussa mainitsemaani videopläjäystä, tulee jotenkin mieleeni se kuitenkin pelkistetty näkökulma, jonka perusteella muistaakseni eräs Yhdysvaltain korkeimman oikeuden tuomari kertoi, mitä epäsäädyllisyys on. Hänen mukaansa hän ei osaa sitä määritellä, mutta tietää kyllä nähdessään mikä on epäsäädyllistä ja mikä ei – ”I know it when I see it”. Kun arjessamme kohtaamme päivittäin satoja erilaisia kulttuurituotteita ja –virikkeitä, niin kaikesta kirjaviisaudestamme huolimatta teemme juuri tuollaisia pikaisia määritelmiä: tuo on hyvää, tuo on huonoa – kyllä huonon tunnistaa, kun sen näkee. Ja tällä päättelyketjulla voinkin tulla päätelmään, että pystyisin tarkastikin analysoimaan, miksi Kurren ”In Las Vegas” video on huono, mutta näkeehän sen nyt jokainen ensimmäisellä katselullakin.
Samaan kategoriaan kuuluu antaumuksella ja iskelmäalan suureen tuntemukseen perustuen on tehty 2000-luvun alussa Vexi Salmen sanoittama, Jori Sivosen säveltämä ja Pertti Koivulan levyttämä ”Elämä on täynnä kyyneleitä”, johon sanoittaja on ladannut alakulois-itsemurha-alttiin Suomi-iskelmän kaikki kliseet ja kertonut ne kahdella – tai jopa korottanut potenssiin. Kun iskelmä alkaa riimeillä ”Isä hukkui syksy-yönä kännipäissään, ja äidin joku lentojätkä vei. Sisko joi ja sekos sulhaspoikaan häissään, niin koti meni, mitään jäänyt ei”, se ei voi olla kuin erinomainen!
Mutta huonoa makua tihkuvat, mutta tosissaan tehdyt musiikkivideot nostavat esille vahvan tunteen, jota voi kutsua vaivatta myötähäpeäksi. Iskelmälaulaja Kurre voitti aikoinaan Syksyn sävelen kappaleellaan ”Jäit sateen taa” ja musiikin saralta hänet muistettaneen (ja toivottavasti myös nopeasti unohdettaneen) laulusuorituksestaan kappaleessa ”Kuuden vuoden kuuliaisuus”, joka tehtiin Sauli Niinistöä ylistämään vuoden 2012 presidentinvaaleissa. Kuten tunnettua, Suomi on liian pieni paikka tosilahjakkuuksille ja siksi poppituotantokone Maki Kolehmaisen sävelien turvin Kurre suuntaa maailmalle ja paras paikka aloittaa on tietysti Las Vegas – suurten iskelmämegatähtien vakiomesta. Niinpä Kurrelle hankittiin kaksi muodokasta amerikkalaisneitoa kainaloon ja tehtiin unohtumaton musiikkivideo ”In Las Vegas” - toinen innoittajavideoistani. Tiistaiesseeni palstatila loppuu kesken, jos pohdiskelen mikä kaikki on siinä pielessä ja falskin muovista, mutta unohtumattomana kulttuurielämyksenä tämä kyllä kannattaa katsoa.
Kurre voi kuitenkin yht´äkkiä menestyäkin Ameriikan ihmemaassa – hänestähän voi tulla Pensseli-sedän kaltainen ilmiö, jota pidetään eksoottisena ja huvittavana, vaikka mies vääntää tosissaan osuuskaupan hoitajan kampaustaan kohdalleen, kävelee tissinaisten keskellä kuin seitsemännessä taivaassa ja laulaa mitäänsanomattomia biisejä. Oman kirjahyllyni eräs aarteista on amerikkalainen ”Encyclopedia of Bad Taste”, joka kirjaa ja kuvaa satoja amerikkalaisia huonon maun ilmentymiä: aerosolijuustot, laavalamput, Chippendales-yhtye, Jell-O jne. Jos aerosolijuustoa myytiin miljoonia purkkeja, niin miksei Kurrekin voisi menestyä?
Mutta mistä maussa ja etenkin huonossa maussa on kysymys? Vaikka minun ikäpolveni lasten opetuksiin kuului, ettei makuasioista kannata kiistellä, voi kai silti olla sitä mieltä, että jokin kulttuurituote on huono. Maku ja etenkin hyvä maku sekä hyvän erottaminen huonosta on sitä kulttuurista osaamista – kulttuurista peliä, jos niin halutaan – jolla monimuotoistuvassa yhteiskunnassa erottaudutaan. Ranskalaisfilosofi Pierre Bourdieu kuvaa tätä hienosti käsitteellään ”kulttuurinen pääoma”; kulttuurinen pääoma on laajalti sitä, mitä me voisimme kutsua sivistykseksi, ja siten myös sisäänrakennettua kykyämme luokitella erilaisia kulttuurisia ilmiöitä. Teemme päivittäin lukemattomia tällaisia luokitteluja ja olettamuksia: tuulipuvuissa kauppakeskuksissa kulkevat kuuntelevat varmasti kotonaan Mattia ja Teppoa, Audilla ajavat ovat ylimielisiä nousukkaita, ooppera on eliittien harrastus, pubien tietovisailut perustuvat Seiska-lehden sisällön tuntemukseen. Kulttuurituotteiden käyttö ja siten myös maku liittyvät muihinkin elämänalueisiin. Ei ole yllättävää, että vaikka taloudellinen ja kulttuurinen pääoma voidaankin käsitteellisesti erotella, kuitenkin yksilön taloudellinen ja sosiaalinen tausta ja asema vaikuttavat hänen kulttuuriseenkin pääomaansa ja mieltymyksiinsä.
Mutta erottautuminen on muuttumassa entistä hienojakoisemmaksi ja tietynlaisen kulttuurin luennan taito on muodostumassa merkittäväksi taidoksi. Mielenkiintoista onkin, että monet nuoret aikuiset osaavat tämän luennan keski-ikäisiä paljon tarkemmin. Floridan yliopiston professori James B. Twitchell kuvasi kirjassaan ”Living It Up – America´s Love Affair with Luxury” kuinka nuoret yliopisto-opiskelijat pystyivät tarkasti ja erehtymättä määrittelemään kymmenien ylellisyystuotteiden (esimerkiksi täytekynien, golf-mailojen, urheiluautojen, solmioiden, rannekellojen ja astianpesukoneiden) osalta hienoimmat ja halutuimmat merkit – tosin saman kurssin opiskelijat pohdiskelivat, että kun professori puhui toisesta maailmansodasta, niin merkitsikö se, että oli käyty myös ensimmäinen maailmansota. Nuoret siis osaavat entistä tarkemmin luokitella tavaroiden ja kulutuksen osalta, mitä toinen henkilö edustaa ja ”on”. Siksi erottautuminen on muodostumassa myös jännittävämmäksi sosiaaliseksi peliksi – jos hienossa käsilaukussa ei olekaan tiettyä kangaskuosia tai miesten puvusta poistetaan vuorikankaaseen ommellut valmistajan merkit, huomaakohan ympäristöni mitä kannan olallani tai mitä minulla on päälläni?
Erottautuminen on tietyissä sosiaalisissa ryhmissä siis muodostumassa entistä hienojakoisemmaksi, mutta entä se huono maku? Onko huonon maunkin osalta monia eri variaatioita ja onko huono makukin jotenkin entistä hankalampaa määritellä? Kaiken teoreettisen, jopa akateemisen, pohdinnan jälkeen ja katsellessani uudestaan kahta alussa mainitsemaani videopläjäystä, tulee jotenkin mieleeni se kuitenkin pelkistetty näkökulma, jonka perusteella muistaakseni eräs Yhdysvaltain korkeimman oikeuden tuomari kertoi, mitä epäsäädyllisyys on. Hänen mukaansa hän ei osaa sitä määritellä, mutta tietää kyllä nähdessään mikä on epäsäädyllistä ja mikä ei – ”I know it when I see it”. Kun arjessamme kohtaamme päivittäin satoja erilaisia kulttuurituotteita ja –virikkeitä, niin kaikesta kirjaviisaudestamme huolimatta teemme juuri tuollaisia pikaisia määritelmiä: tuo on hyvää, tuo on huonoa – kyllä huonon tunnistaa, kun sen näkee. Ja tällä päättelyketjulla voinkin tulla päätelmään, että pystyisin tarkastikin analysoimaan, miksi Kurren ”In Las Vegas” video on huono, mutta näkeehän sen nyt jokainen ensimmäisellä katselullakin.
tiistai 9. joulukuuta 2014
Aman tiistaiessee: Poliittisen strategian taito
Kun seuraa suomalaista yhteiskunnallista päätöksentekoa muutaman tuhannen kilometrin päästä ja satunnaisesti, ei voi välttyä tunnelmalta, että strategisesti tärkeät asiat ovat hankalia ja jopa toissijaisia, ja huomio keskittyy taktiseen näppäryyteen. Tietysti on ymmärrettävää, että päivänpolitiikka kärsii keväällä tulevien vaalien läheisyydestä ja hallituksen erittäin niukasta enemmistöstä. Mutta ei tämä strategisen näköalattomuuden ilmiö näytä koskevan vain poliittista päätöksentekoa. Suomalaiset työmarkkinajärjestötkin näyttävät saavan asetelmansa vaivatta umpisolmuun, vaikka edessä olisi vaikka millä mitalla yhteistä tekemistä ja sopimista.
Poliittinen strateginen kyvykkyys on jotain aivan muuta kuin poliittinen taktinen osaaminen. Poliittisten puolueiden oma ohjelmallinen työskentely ja poliittinen strateginen ajattelukyky tuntuu laantuneen viimeisten vuosikymmenien aikana, ja aitoa ja mielenkiintoista ns. suurten linjojen pohdintaa esiintyy vain harvoilla poliittisilla toimijoilla. Vaikka ei samaa mieltä olisikaan sisällöstä, tulee nykyisin silti ikävä Urho Kekkosen ”Onko maallamme malttia vaurastua?” –pamfletin kaltaisia politiikassa mukana olevien pohdintoja ja ohjelmanjulistuksia. Parikin vuosikymmentä sitten tärkeät yhteiskuntapoliittiset keskustelunavaukset tulivat politiikan toimijoiden piiristä, mutta tänään mielenkiintoisia poliittisia keskustelunavauksia on harvassa, ja ne tulevat poikkeuksetta yhteiskuntapolitiikan ytimessä olevien ulkopuolelta.
Ja painetta tehdä yksinkertaistuksia poliittisessa päätöksenteossa lisää populististen ja yhteen asiaan jumiutuneiden puolueiden syntyminen. Ruotsin ennenaikaiset valtiopäivävaalit ovat surullinen esimerkki siitä, kuinka vain yhteen asiaan sementoitunut puolue pystyy halvaannuttamaan poliittista päätöksentekoa. Mutta samalla ei-sanaan linnoittautuneet poliittiset puolueet niin Ruotsissa kuin Suomessakin antavat opetuksen siitä, että asioiden yksinkertaistaminen kiehtoo osaa äänestäjistä, joilla politiikka näyttäytyy vain yhdestä näkökulmasta.
Yritystalouden strategioista vahvasti kirjoittanut Stanfordin yliopiston professori Kathleen Eisenhardt on tiivistänyt, että yksinkertaisina aikoina oli mahdollista laatia monimutkaisia ja monipuolisia strategioita, mutta monimutkaisessa ja nopeasti muuttuvassa ajassa strategian on oltava yksinkertaista. Tähän samaan näkökulmaan liittyy toinen yritystaloudessa opittu viisaus eli yksittäinen strategiadokumentti ei ole mitään, strateginen ajattelu on kaikki kaikessa. Strategian on siis perustuttava jatkuvaan strategiseen, pitkän aikavälin asioiden pohdintaan, mutta oltava muodoltaan selkeisiin perussuuntimiin perustuvaa. Ja tietysti selkeästi viestittävää ja toteutettavissa olevaa – strategian koetinkivi ei sen teoreettinen puhtaus vaan sen käytännön soveltaminen.
Poliittisen strategian taustalla täytyy kuitenkin olla myös taito unelmoida. Täytyy osata hahmottaa minkälainen on tulevaisuuden hyvä maailma. Täytyy pystyä tekemään unelmista todellisuutta eikä todellisuudesta unelmia. Ja täytyy pystyä tiivistämään unelmat muutamaksi keskeiseksi suuntalinjaksi, joihin poliittisen työnsä perustaa. Nämä suuntalinjat ovat kompassi, jonka lukemien perusteella tehdään poliittisia päätöksiä. Mielenkiintoista onkin nähdä tulevan kevään aikana puolueiden julkaistaessa vaaliteemojaan, perustuvatko ne selkeään yhteiskuntapoliittiseen strategiseen ajatteluun vai haetaanko kannatusta äänestäjiltä mielikuvien varassa.
Poliittinen strateginen kyvykkyys on jotain aivan muuta kuin poliittinen taktinen osaaminen. Poliittisten puolueiden oma ohjelmallinen työskentely ja poliittinen strateginen ajattelukyky tuntuu laantuneen viimeisten vuosikymmenien aikana, ja aitoa ja mielenkiintoista ns. suurten linjojen pohdintaa esiintyy vain harvoilla poliittisilla toimijoilla. Vaikka ei samaa mieltä olisikaan sisällöstä, tulee nykyisin silti ikävä Urho Kekkosen ”Onko maallamme malttia vaurastua?” –pamfletin kaltaisia politiikassa mukana olevien pohdintoja ja ohjelmanjulistuksia. Parikin vuosikymmentä sitten tärkeät yhteiskuntapoliittiset keskustelunavaukset tulivat politiikan toimijoiden piiristä, mutta tänään mielenkiintoisia poliittisia keskustelunavauksia on harvassa, ja ne tulevat poikkeuksetta yhteiskuntapolitiikan ytimessä olevien ulkopuolelta.
Ja painetta tehdä yksinkertaistuksia poliittisessa päätöksenteossa lisää populististen ja yhteen asiaan jumiutuneiden puolueiden syntyminen. Ruotsin ennenaikaiset valtiopäivävaalit ovat surullinen esimerkki siitä, kuinka vain yhteen asiaan sementoitunut puolue pystyy halvaannuttamaan poliittista päätöksentekoa. Mutta samalla ei-sanaan linnoittautuneet poliittiset puolueet niin Ruotsissa kuin Suomessakin antavat opetuksen siitä, että asioiden yksinkertaistaminen kiehtoo osaa äänestäjistä, joilla politiikka näyttäytyy vain yhdestä näkökulmasta.
Yritystalouden strategioista vahvasti kirjoittanut Stanfordin yliopiston professori Kathleen Eisenhardt on tiivistänyt, että yksinkertaisina aikoina oli mahdollista laatia monimutkaisia ja monipuolisia strategioita, mutta monimutkaisessa ja nopeasti muuttuvassa ajassa strategian on oltava yksinkertaista. Tähän samaan näkökulmaan liittyy toinen yritystaloudessa opittu viisaus eli yksittäinen strategiadokumentti ei ole mitään, strateginen ajattelu on kaikki kaikessa. Strategian on siis perustuttava jatkuvaan strategiseen, pitkän aikavälin asioiden pohdintaan, mutta oltava muodoltaan selkeisiin perussuuntimiin perustuvaa. Ja tietysti selkeästi viestittävää ja toteutettavissa olevaa – strategian koetinkivi ei sen teoreettinen puhtaus vaan sen käytännön soveltaminen.
Poliittisen strategian taustalla täytyy kuitenkin olla myös taito unelmoida. Täytyy osata hahmottaa minkälainen on tulevaisuuden hyvä maailma. Täytyy pystyä tekemään unelmista todellisuutta eikä todellisuudesta unelmia. Ja täytyy pystyä tiivistämään unelmat muutamaksi keskeiseksi suuntalinjaksi, joihin poliittisen työnsä perustaa. Nämä suuntalinjat ovat kompassi, jonka lukemien perusteella tehdään poliittisia päätöksiä. Mielenkiintoista onkin nähdä tulevan kevään aikana puolueiden julkaistaessa vaaliteemojaan, perustuvatko ne selkeään yhteiskuntapoliittiseen strategiseen ajatteluun vai haetaanko kannatusta äänestäjiltä mielikuvien varassa.
tiistai 2. joulukuuta 2014
Aman tiistaiessee: Viihtyykö fasismi meren äärellä?
Omana tapanani on lukea useampaa kirjaa yhtä aikaa. Tämä on usein mielenkiintoista, mutta myös vaarallista puuhaa, koska yhdistelee mielessään vapaamuotoisesti eri kirjojen teemoja ja sekoittelee niistä omia cocktailejaan – joskus onnistuneesti, joskus ontuvasti.
Kun vuoden matkani ensimmäiset kohdemaat ovat olleet Saksa, Espanja ja Italia, niin mikäpä olisi mielenkiintoisempaa matkalukemista kuin Tarmo Kunnaksen ”Fasismin lumous”, jossa pyritään monipuolisesti – ja luvalla sanoen melko pitkäsanaisesti – pohdiskelemaan miten ja miksi Eurooppa hullaantui 1920-1930-luvuilla fasisimiin. Samaan aikaan olen lueskellut Daniel Brookin ”A History of Future Cities” –kirjaa, joka kuvaa neljän tulevaisuuden tärkeän metropolin eli Pietarin, Shanghain, Mumbain ja Dubain historiaa.
Brookin kirjan keskeisiä ja mielenkiintoisia päätelmiä on, että kaikki nämä neljä tulevaisuuden tärkeää kaupunkia ovat olleet yhteiskunnallisen kumouksen ja muutoksen moottoreita omissa maissaan, joskaan ne eivät ole olleet maittensa pääkaupunkeja. Niitä on rakennettu myös muista maista omaksuttujen mallien mukaisesti – suurkaupungin synnyn ajan kaupunkisuunnittelu ja arkkitehtuuri ovat olleet tuontitavaraa. Pietari jäljitteli Amsterdamia ja muita kanavakaupunkeja, Mumbai oli Bombayn-aikanaan toisintoa Lontoosta, Shanghain pilvenpiirtäjät muistuttivat New Yorkia. Myös muualta tulleet ideologiset virtaukset saivat jalansijan juuri näissä kaupungeissa ja levisivät sieltä muualle maahan. Maantieteellisesti mielenkiintoista on se tosiasia, että kaikki nämä kaupungit sijaitsevat meren äärellä.
Jäin tämän havainnon jälkeen pohdiskelemaan kaupungin meren äärellä sijaitsemisen merkitystä – ja sen yhteyttä sisäänpäin kääntymiseen, ääriliikkeisiin, nationalismin nousuun ja fasismiin. Eurooppalaisen fasismin tyyssijat eli Saksa, Italia ja Espanja – ja tärkeät fasismille tilaa antaneet maat kuten Itävalta ja Romania – ovat kaikki maita, joissa pääkaupunki on sisämaassa ja maan elämän painopiste ja suunta on usein sisäänpäin. Monella tavalla merellinen Espanja tuntuu karttaa tarkastellen olevan siten rakennettu, että pääkaupunki Madrid on sijoitettu siten, että sieltä on absoluuttisesti pisin matka jokaisessa neljässä ilmansuunnassa olevalle Espanjan rannikolle! Berliini on tiukasti sisämaassa eikä Roomakaan nyt varsinainen satamakaupunki ole. Itävallasta ei tarvitse merellistä yhteyttä etsiä ja Bukarestkin nököttää tukevasti sisämaassa.
Eikä tämä havainto merellisyydestä koske vain fasismia: kun Neuvosto-Venäjä ryhtyi kääntymään sisäänpäin, pääkaupunki muutti takaisin sisämaan Moskovaan. Kiinan sisäänpäin suuntautumisessa Beijing on ollut erilainen konservatismin kehto kuin ulospäin suuntautunut Shanghai. Havaintoa voi laajentaa myös maiden sisäiseksi tarkasteluksi ja ottaa vaikkapa Suomen käypäksi esimerkiksi: ovatko Suomessa merelliset rannikkoseudut vapaamielisempiä kuin sisämaan seudut?
Tietysti nyt älyllisesti valppaat lukijat kaivavat muistinsa sopukoista merellisiä, sisäänpäin kääntyneitä maita. Mitenkäs se Portugalin sotilashallinto – eikös Lissabon nyt jos mikä ole merellinen kaupunki? Ja Lontoo on nyt kauempana merestä kuin Rooma, vaikka fasismin kukistamisessa brittien päättäväisyydellä oli melkoinen merkitys. Totta tämä kaikki.
Erilaisia yhteyksiä pohtiessa ja rakentaessa kannattaa muistaa tieteen kultainen sääntö, että korrelaatio ja kausaliteetti ovat tyystin eri asioita. Mutta silti on mielenkiintoista pohtia meren merkitystä myös yhteiskunnalliselle ilmastolle ja ulospäin suuntautumiselle. Meri merkitsee yhteyksiä, kanssakäymistä, vuorovaikutusta, riippuvaisuuksia ja mittaamattomia mahdollisuuksia. Meren moninainen symboliikka on tärkeää, ja tunnemme tänäkin päivänä vasta pienen osan meren salaisuuksista.
Kaiken tämän jälkeen jää pohdiskelemaan, että minkähänlainen Eurooppa olisi ollut lähes sata vuotta sitten poliittiselta kehitykseltään, jos Italian pääkaupunki olisi ollut Genova, Saksan pääkaupunki olisi ollut Hampuri ja Espanjan pääkaupunki olisi ollut Barcelona.
Kun vuoden matkani ensimmäiset kohdemaat ovat olleet Saksa, Espanja ja Italia, niin mikäpä olisi mielenkiintoisempaa matkalukemista kuin Tarmo Kunnaksen ”Fasismin lumous”, jossa pyritään monipuolisesti – ja luvalla sanoen melko pitkäsanaisesti – pohdiskelemaan miten ja miksi Eurooppa hullaantui 1920-1930-luvuilla fasisimiin. Samaan aikaan olen lueskellut Daniel Brookin ”A History of Future Cities” –kirjaa, joka kuvaa neljän tulevaisuuden tärkeän metropolin eli Pietarin, Shanghain, Mumbain ja Dubain historiaa.
Brookin kirjan keskeisiä ja mielenkiintoisia päätelmiä on, että kaikki nämä neljä tulevaisuuden tärkeää kaupunkia ovat olleet yhteiskunnallisen kumouksen ja muutoksen moottoreita omissa maissaan, joskaan ne eivät ole olleet maittensa pääkaupunkeja. Niitä on rakennettu myös muista maista omaksuttujen mallien mukaisesti – suurkaupungin synnyn ajan kaupunkisuunnittelu ja arkkitehtuuri ovat olleet tuontitavaraa. Pietari jäljitteli Amsterdamia ja muita kanavakaupunkeja, Mumbai oli Bombayn-aikanaan toisintoa Lontoosta, Shanghain pilvenpiirtäjät muistuttivat New Yorkia. Myös muualta tulleet ideologiset virtaukset saivat jalansijan juuri näissä kaupungeissa ja levisivät sieltä muualle maahan. Maantieteellisesti mielenkiintoista on se tosiasia, että kaikki nämä kaupungit sijaitsevat meren äärellä.
Jäin tämän havainnon jälkeen pohdiskelemaan kaupungin meren äärellä sijaitsemisen merkitystä – ja sen yhteyttä sisäänpäin kääntymiseen, ääriliikkeisiin, nationalismin nousuun ja fasismiin. Eurooppalaisen fasismin tyyssijat eli Saksa, Italia ja Espanja – ja tärkeät fasismille tilaa antaneet maat kuten Itävalta ja Romania – ovat kaikki maita, joissa pääkaupunki on sisämaassa ja maan elämän painopiste ja suunta on usein sisäänpäin. Monella tavalla merellinen Espanja tuntuu karttaa tarkastellen olevan siten rakennettu, että pääkaupunki Madrid on sijoitettu siten, että sieltä on absoluuttisesti pisin matka jokaisessa neljässä ilmansuunnassa olevalle Espanjan rannikolle! Berliini on tiukasti sisämaassa eikä Roomakaan nyt varsinainen satamakaupunki ole. Itävallasta ei tarvitse merellistä yhteyttä etsiä ja Bukarestkin nököttää tukevasti sisämaassa.
Eikä tämä havainto merellisyydestä koske vain fasismia: kun Neuvosto-Venäjä ryhtyi kääntymään sisäänpäin, pääkaupunki muutti takaisin sisämaan Moskovaan. Kiinan sisäänpäin suuntautumisessa Beijing on ollut erilainen konservatismin kehto kuin ulospäin suuntautunut Shanghai. Havaintoa voi laajentaa myös maiden sisäiseksi tarkasteluksi ja ottaa vaikkapa Suomen käypäksi esimerkiksi: ovatko Suomessa merelliset rannikkoseudut vapaamielisempiä kuin sisämaan seudut?
Tietysti nyt älyllisesti valppaat lukijat kaivavat muistinsa sopukoista merellisiä, sisäänpäin kääntyneitä maita. Mitenkäs se Portugalin sotilashallinto – eikös Lissabon nyt jos mikä ole merellinen kaupunki? Ja Lontoo on nyt kauempana merestä kuin Rooma, vaikka fasismin kukistamisessa brittien päättäväisyydellä oli melkoinen merkitys. Totta tämä kaikki.
Erilaisia yhteyksiä pohtiessa ja rakentaessa kannattaa muistaa tieteen kultainen sääntö, että korrelaatio ja kausaliteetti ovat tyystin eri asioita. Mutta silti on mielenkiintoista pohtia meren merkitystä myös yhteiskunnalliselle ilmastolle ja ulospäin suuntautumiselle. Meri merkitsee yhteyksiä, kanssakäymistä, vuorovaikutusta, riippuvaisuuksia ja mittaamattomia mahdollisuuksia. Meren moninainen symboliikka on tärkeää, ja tunnemme tänäkin päivänä vasta pienen osan meren salaisuuksista.
Kaiken tämän jälkeen jää pohdiskelemaan, että minkähänlainen Eurooppa olisi ollut lähes sata vuotta sitten poliittiselta kehitykseltään, jos Italian pääkaupunki olisi ollut Genova, Saksan pääkaupunki olisi ollut Hampuri ja Espanjan pääkaupunki olisi ollut Barcelona.
tiistai 18. marraskuuta 2014
Aman tiistaiessee: Nähtävyys - se olen minä itse
Pompeijin rauniolla käynti oli mielenkiintoinen kokemus. Tietysti näin marraskuulla vierailijamäärät olivat pienehköjä, mutta muutamia vierailijaryhmiä oli käyntimme aikana kaupunkia kiertelemässä. Oppaiden kanssa oli myös joukko parin - kolmen hengen ryhmiäkin liikkeellä. Käynnin jälkeen jäin pohtimaan mitä monet henkilöt paikan päällä kuvasivat, mitä he tallensivat ja miten he kuviaan käyttäisivät ja näyttäisivät.
Samanlaisia asioita pohdiskelin 1980-luvun alussa, kun hahmottelin kulttuuriantropologian seminaarityöni aihetta. En päätynyt lopulta tekemään työtä siitä, mitä ulkomailta valokuvattiin, perhealbumeihin tallennettiin tai ystäville ja tuttaville jopa diaesityksinä tai kaitafilmiesityksinä tarjoiltiin. Kun katselin uudesta näkökulmasta oman perheeni 1960-luvun valokuvia ja kaitafilmejä, kehittelin hypoteesia siitä, millaisia kohteita tai asioita kuvattiin sekä haluttiin tallentaa ja jakaa. Näitä oli kolme ”sisältöluokkaa” eli perinteiset nähtävyydet (jotka olimme oppineet matkakirjoista, aikakauslehdistä, elokuvista jne.), yllättävät samanlaisuudet odottamattomissa ympäristöissä (vaikkapa Valmetin traktori Etelä-Amerikan pelloilla) tai selkeät ja eksoottiset erilaisuudet (vaikkapa perinteinen ryhmätanssiesitys Intiassa).
Samalla kannattaa muistaa, että valokuvan ottaminen tai kaitafilmille kuvaaminen oli aivan erilainen tapahtuma, jota suunniteltiin kunnolla eikä mitä tahansa räiskitty. Jos aikaisemmin perheen isä asetteli äidin ja lapset seisomaan ikään kuin luontevasti suihkulähteen edessä (sitä ennen äiti nuolaisi kangasnenäliinaa ja hankasi jäätelötahrat lasten naamoista) ja otti yhden - ja varakkaammissa perheissä kaksi – kuvaa, niin kovasti ovat ajat muuttuneet. Valokuvien kehitys kesti päiväkausia ja Kodak-kaitafilmithän lähetettiin ulkomaille kehitettäviksi, josta ne tulivat viikkojen päästä takaisin.
Muutos tähän päivään kuvien määrässä on valtava, mutta samoin on muutos kuvan välittömässä näkemisessä merkittävä. Nyt voi kohdetta kuvata monta kertaa, kunnes saa onnistuneen kuvan ja vaikka meren tyrskyistä laituriin voi ottaa kymmeniä kuvia, joista yhdessä se suolainen roiskahdus on parhaimmillaan. Ja kuvien jakaminenhan tapahtuu parilla näyttöruudun painalluksella ja on ikään kuin osa tänäistä kuvaamisen tapahtumaa.
Ja mikä muutos onkaan tapahtunut kuvaamisen tekniikassa! Jokaisella ulkomaille matkustavalla varhaisteinilläkin on taskussaan sellainen multimediastudio, joka vastaa teknisiltä mahdollisuuksiltaan Yleisradion 1970-luvun ulkolähetysautoa – on korkealuokkaisella optiikalla varustettu erittäin tarkka kamera, hyvälaatuinen videokamera ja kohtuullinen äänitys- ja äänentoistolaitteisto. Verkosta hankittavilla ilmaisilla tai halvoilla ohjelmilla voidaan editoida ja koostella mitä hienoimpia esityksiä. Nämä ovat todella monipuolisia multimedialaitteita, ja niitä voi käyttää myös puhelimina.
Kun näin hienot vermeet on käytössä, niin mitä silloin kuvataan? Vastaus on: minua itseäni. Jos aikaisemmin halusimme kuvalla tai kaitafilmillä tallentaa mielenkiintoista ympäristöä, yhtäläisyyksiä ja eroja ja todistaa, että ”kävin Napolissa”, niin tänään halutaan todistaa, että ”MINÄ kävin Napolissa”. Selfie-aikakausi on itsekeskeisen hedonismin voittoa yleisestä ympäristön tarkastelusta ja tallentamisesta. Kun tarkastelee Facebookia ja muita sosiaalisen median ympäristöjä, kuvat kertovat, kuinka minät juoksevat, syövät, juovat, tanssivat tai matkustavat. Tekninen kehityskin tukee tätä trendiä - esimerkiksi kunnon järjestelmäkameroihinkin on saatavilla jalustoja, joilla voi kuvata itse itseään helposti.
Jos kuvat otetaan muistoiksi paikoista ja tapahtumista ja niissä on keskeisimmässä osassa ”minä itse”, mitä tapahtuu muistoillemme? Onko vaikkapa Pompeijista otetun kuvan mieleen palauttama muisto ”hieno monipuolinen kaupunki kahden vuosituhannen takaa” vai ”ihan hirveät aurinkolasit mulla oli päässä siellä Italiassa”?
tiistai 11. marraskuuta 2014
Aman tiistaiessee: Menneen ajan kaipuu
Tehdäänpä aluksi ajatusleikki. Jos olisi mahdollista, että keski-ikäinen länsimainen (olkoon nyt vaikka helsinkiläinen) ihminen voitaisiin syväjäädyttää ja herättää onnistuneesti henkiin 50 vuoden päästä syväjäädytyksestä ja jos aikakoneessa olisi kaksi ajankohtaa valittavana eli syväjäädytys vuonna 1914 ja herääminen vuonna 1964 tai syväjäädytys vuonna 1964 ja herääminen vuonna 2014, niin kumpana vuotena syväjäädytyksestä heräävä olisi suurempien orientaatiovaikeuksien edessä?
Vuosien 1914 – 1964 välissä käytiin kaksi maailmansotaa, sodissa monien läheiset kuolivat, vammautuivat tai ainakin joutuivat kotinsa jättämään, monet maat – Suomi mukaan lukien – itsenäistyivät, ainakin suomalaisiin kaupunkilaisiin koteihin tulivat vakiovarusteiksi sisä-WC:t, kylpyhuoneet, sähkövalaistus, jääkaapit. Monella oli puhelin ja televisiokin punki koteihin tai ainakin siellä oli radio tai kaksi. Autojakin liikkui ja lentäen, jos rahat riittivät, pääsi maailmalle ja lentomatkojen kesto oli suunnilleen nykyistä luokkaa. Paljon olisi vuonna 1964 heräävällä vuonna 1914 syväjäädytetyllä veijarilla ollut sulateltavaa ja opittavaa.
Mitä suurta ja mullistavaa arjessamme on tapahtunut vuosien 1964 ja 2014 välillä? Tietysti internet ja mobiiliyhteydet ovat olleet mullistavia, televisiot ovat kasvaneet ja saaneet värit, kodit ovat monipuolistuneet, metrokin kulkee Suomessa yhdessä kaupungissa idästä länteen ja takaisin, lääketieteellinen hoito on kehittynyt – mutta penissilliini oli jo keksitty, mutta sydänsiirtoja ei vielä tehty vasta kuin 1960-luvun lopulla. Elintasomme on noussut, mutta välttämättömyyshyödykkeistä ei enää 1964 ollut pulaa. Ja kyllä: Neuvostoliitto ei ole enää naapurina, vaikka eroa ihan viime aikoina on ollut vaikea havaita. Mutta onko niin, että uskomme aina, että kehitystä tapahtuu kiihtyvällä tahdilla juuri meidän aikanamme?
Voisi väittää, että monet aivan keskeisesti arkeemme vaikuttavat keksinnöt (ns. break-through-keksinnöt) on tehty 1800-luvun ja 1900-luvun taitteen ajoissa: esimerkkeinä nyt vaikkapa hehkulamppu, auto, elokuva ja lentokone. Kun uskomme Mooren lakiin eli siihen, että – kuten suomenkielinen Wikipedia sen kuvaa – ”transistorien lukumäärä halvasti toteutettavissa mikropiireissä kaksinkertaistuu noin kahden vuoden välein”, koskee tämä kiihtyvä kehitys vain yhtä osaa yhteiskunnastamme ja arjestamme.
Ei tarvitse myöskään olla menneisyyden suossa tarpova perussuomalainen pohtiakseen, että olivatko jotkin asiat ennen paremmin. En kyllä muista nuoruuteni ajoilta Helsingissä nykyisen kokoisia leipäjonoja ja sellaista syrjäytymistä, jota nykyisin voi todistaa. Mutta voi haikeasti ja hyväntuulisesti kaipailla asioita, jotka olivat hienoja ja hyviä, mutta jotka aika vei mukanaan. 1970-luvulla nuoruuttaan eläneelle ainakin ajan rock-musiikki oli ihan jotain muuta kuin 1980- ja 1990-lukujen huttu. Mustavalkoinen Suomen televisio oli varsin mustavalkoinen asiaohjelmasisällöiltäänkin, mutta eipä ainakaan tullut monelta eri kanavalta visailuja, kodinlaitto-ohjelmia tai kokkikilpailuja. Ja jos vakaumuksellisena 1970-luvun porvarina nyt saisi valita, että katsooko Reino Paasilinnan dokumentteja vai Big Brotheria, niin valinta ei olisi vaikea.
Amerikkalainen Lesley M. Blume kirjoitti muutama vuosi sitten hauskan kirjan ”Let’s-Bring-Back – An Encyclopedia of Forgotten-Yet-Delightful, Chic, Curious, and Otherwise Commendable Things from Times Gone By”. Kirjailijalla oli apunaan monenlainen joukko newyorkilaisia tuntijoita, jotka koostivat hänen kanssaan kirjaa. Osuvasti aakkosjärjestyksessä asioita esittävä kirja alkaa englanninkielisellä käsitteellä ”acquaintance” eli tuttava – nykyään kaikki ovat ystäviä tai kavereita. Tuttavahan on hieno käsite, johon sisältyy yhtä aikaa sekä yhteyttä mutta myös etäisyyttä. Vuosikymmenien takaisessa työyhteisössäni oli vanhempi herrasmies, joka asui rivitalossa ja aina kätteli naapurit pihalla tai kadulla nähdessään – häntä pidettiin hyväkäytöksisenä ja kohteliaana miehenä, mutta näin naapurit eivät tulleet liian läheisiksi ja pihatalkoissakaan ei tarvinnut rämpiä. Tietysti meistä monelle on ”tuttavaa” tunnetumpi termi ”entinen hyvän päivän tuttuni”, joita itsellenikin on vuosien varrella kertynyt riittävä lauma.
Ja muita Blumen kirjaamia asioita, joista itse muistelin lämmöllä, olivat esimerkiksi arvokkaasti vanheneminen (terveisiä vaikka Hannele Laurille), lääkärien kotikäynnit (ainakin silloin vastaanotto alkaa ajallaan), iltapäiväcocktailit (milloin sinulle kotiin tullessasi tarjoiltiin Dry Martini?), kaitafilmien tai lomadiasarjojen näyttäminen ystäville (voivat kyllä siirtyä em. kategoriaan ”entiset hyvän päivän tutut”….) tai kunnolliset radiokuunnelmat (olisiko tässä nyt hyvä käyttötarkoitus sille Yle-verolle?).
Ja omasta kokemuksestani voin kertoa, että vaikkapa Commodore64-pelibileet ovat varsin mainio juttu ja eivät ne pelitkään niin huonoja olleet (joskaan joystickejä ei taida enää saada, joten SummerGames on pannassa!). Vinyylilevyjen kuuntelu on rahinoineen hieno kokemus, vaikka joutuukin sohvalta nousemaan noin 20 minuutin välein levyn puolta vaihtamaan. Kirjan lukeminen kotikirjaston nojatuolissa on hieno tapa viettää iltaa. Vanhempien ihmisten teittely ensimmäistä kertaa tavatessa tuntuu mukavalle ja luontevalle.
Kaikki entinen ja vanhanaikainen ei kuitenkaan ole aina väistämättä hyvää. Kuolasimme aikoinaan pitkään nahkaista Chesterfield-kalustoa, koska siinä oli tiettyä taikaa. Ei se koskaan sopinut 1960-luvulla suunniteltuun tapiolalaiskotiin ja oli helvetin huono istuakin!
Vuosien 1914 – 1964 välissä käytiin kaksi maailmansotaa, sodissa monien läheiset kuolivat, vammautuivat tai ainakin joutuivat kotinsa jättämään, monet maat – Suomi mukaan lukien – itsenäistyivät, ainakin suomalaisiin kaupunkilaisiin koteihin tulivat vakiovarusteiksi sisä-WC:t, kylpyhuoneet, sähkövalaistus, jääkaapit. Monella oli puhelin ja televisiokin punki koteihin tai ainakin siellä oli radio tai kaksi. Autojakin liikkui ja lentäen, jos rahat riittivät, pääsi maailmalle ja lentomatkojen kesto oli suunnilleen nykyistä luokkaa. Paljon olisi vuonna 1964 heräävällä vuonna 1914 syväjäädytetyllä veijarilla ollut sulateltavaa ja opittavaa.
Mitä suurta ja mullistavaa arjessamme on tapahtunut vuosien 1964 ja 2014 välillä? Tietysti internet ja mobiiliyhteydet ovat olleet mullistavia, televisiot ovat kasvaneet ja saaneet värit, kodit ovat monipuolistuneet, metrokin kulkee Suomessa yhdessä kaupungissa idästä länteen ja takaisin, lääketieteellinen hoito on kehittynyt – mutta penissilliini oli jo keksitty, mutta sydänsiirtoja ei vielä tehty vasta kuin 1960-luvun lopulla. Elintasomme on noussut, mutta välttämättömyyshyödykkeistä ei enää 1964 ollut pulaa. Ja kyllä: Neuvostoliitto ei ole enää naapurina, vaikka eroa ihan viime aikoina on ollut vaikea havaita. Mutta onko niin, että uskomme aina, että kehitystä tapahtuu kiihtyvällä tahdilla juuri meidän aikanamme?
Voisi väittää, että monet aivan keskeisesti arkeemme vaikuttavat keksinnöt (ns. break-through-keksinnöt) on tehty 1800-luvun ja 1900-luvun taitteen ajoissa: esimerkkeinä nyt vaikkapa hehkulamppu, auto, elokuva ja lentokone. Kun uskomme Mooren lakiin eli siihen, että – kuten suomenkielinen Wikipedia sen kuvaa – ”transistorien lukumäärä halvasti toteutettavissa mikropiireissä kaksinkertaistuu noin kahden vuoden välein”, koskee tämä kiihtyvä kehitys vain yhtä osaa yhteiskunnastamme ja arjestamme.
Ei tarvitse myöskään olla menneisyyden suossa tarpova perussuomalainen pohtiakseen, että olivatko jotkin asiat ennen paremmin. En kyllä muista nuoruuteni ajoilta Helsingissä nykyisen kokoisia leipäjonoja ja sellaista syrjäytymistä, jota nykyisin voi todistaa. Mutta voi haikeasti ja hyväntuulisesti kaipailla asioita, jotka olivat hienoja ja hyviä, mutta jotka aika vei mukanaan. 1970-luvulla nuoruuttaan eläneelle ainakin ajan rock-musiikki oli ihan jotain muuta kuin 1980- ja 1990-lukujen huttu. Mustavalkoinen Suomen televisio oli varsin mustavalkoinen asiaohjelmasisällöiltäänkin, mutta eipä ainakaan tullut monelta eri kanavalta visailuja, kodinlaitto-ohjelmia tai kokkikilpailuja. Ja jos vakaumuksellisena 1970-luvun porvarina nyt saisi valita, että katsooko Reino Paasilinnan dokumentteja vai Big Brotheria, niin valinta ei olisi vaikea.
Amerikkalainen Lesley M. Blume kirjoitti muutama vuosi sitten hauskan kirjan ”Let’s-Bring-Back – An Encyclopedia of Forgotten-Yet-Delightful, Chic, Curious, and Otherwise Commendable Things from Times Gone By”. Kirjailijalla oli apunaan monenlainen joukko newyorkilaisia tuntijoita, jotka koostivat hänen kanssaan kirjaa. Osuvasti aakkosjärjestyksessä asioita esittävä kirja alkaa englanninkielisellä käsitteellä ”acquaintance” eli tuttava – nykyään kaikki ovat ystäviä tai kavereita. Tuttavahan on hieno käsite, johon sisältyy yhtä aikaa sekä yhteyttä mutta myös etäisyyttä. Vuosikymmenien takaisessa työyhteisössäni oli vanhempi herrasmies, joka asui rivitalossa ja aina kätteli naapurit pihalla tai kadulla nähdessään – häntä pidettiin hyväkäytöksisenä ja kohteliaana miehenä, mutta näin naapurit eivät tulleet liian läheisiksi ja pihatalkoissakaan ei tarvinnut rämpiä. Tietysti meistä monelle on ”tuttavaa” tunnetumpi termi ”entinen hyvän päivän tuttuni”, joita itsellenikin on vuosien varrella kertynyt riittävä lauma.
Ja muita Blumen kirjaamia asioita, joista itse muistelin lämmöllä, olivat esimerkiksi arvokkaasti vanheneminen (terveisiä vaikka Hannele Laurille), lääkärien kotikäynnit (ainakin silloin vastaanotto alkaa ajallaan), iltapäiväcocktailit (milloin sinulle kotiin tullessasi tarjoiltiin Dry Martini?), kaitafilmien tai lomadiasarjojen näyttäminen ystäville (voivat kyllä siirtyä em. kategoriaan ”entiset hyvän päivän tutut”….) tai kunnolliset radiokuunnelmat (olisiko tässä nyt hyvä käyttötarkoitus sille Yle-verolle?).
Ja omasta kokemuksestani voin kertoa, että vaikkapa Commodore64-pelibileet ovat varsin mainio juttu ja eivät ne pelitkään niin huonoja olleet (joskaan joystickejä ei taida enää saada, joten SummerGames on pannassa!). Vinyylilevyjen kuuntelu on rahinoineen hieno kokemus, vaikka joutuukin sohvalta nousemaan noin 20 minuutin välein levyn puolta vaihtamaan. Kirjan lukeminen kotikirjaston nojatuolissa on hieno tapa viettää iltaa. Vanhempien ihmisten teittely ensimmäistä kertaa tavatessa tuntuu mukavalle ja luontevalle.
Kaikki entinen ja vanhanaikainen ei kuitenkaan ole aina väistämättä hyvää. Kuolasimme aikoinaan pitkään nahkaista Chesterfield-kalustoa, koska siinä oli tiettyä taikaa. Ei se koskaan sopinut 1960-luvulla suunniteltuun tapiolalaiskotiin ja oli helvetin huono istuakin!
tiistai 4. marraskuuta 2014
Aman tiistaiessee: Overconnected ja hitaan internet-yhteyden tuska
Aihe tähän tiistaiesseeseen syntyi varsin konkreettisesti: Palermon asunnossamme on internet-yhteys, joka sallii vain tietyn määrän tiedonsiirtoa kuukaudessa. Ja tämä pamahti tietysti meillä täyteen viikossa ja sen jälkeen yhteys on raivostuttavan hidas – sähköpostiyhteyden lataaminen kestää minuuttikaupalla ja mistään monimuotoisesta verkkosisällöstä ei pääse nauttimaan. Vuokraemäntämme ei saanut helposti lisäkapasiteettia yhteyteemme, joten päädyin ostamaan oman mokkulan italialaisine SIM-kortteineen, jolla nyt taas surffaamme iloisesti ja maailmamme on tolallaan.
Ja sitten pohdiskelen, että olemme sapattivuodella ja periaatteessa irti työn oravanpyörästä ja löydämmekin itsemme yhteyksien oravanpyörästä. Onko pelkona, että maailma ympärillämme katoaa ja läheisemme ja ystävämme meidät tyystin unohtavat, jos emme päivitä blogiamme, viestittele Facebookissa, käy tykkäämässä kavereiden sivuista ja vastaa sähköposteihimme vuorokauden sisällä? Kaihoten muistan lukeneeni New York Universityn mediaekologian professori Neil Postmanista, joka kirjoitti mm. mainion kirjan ”Huvitamme itsemme hengiltä” 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa piti esitelmän ”Informing Ourselves to Death”. Muistikuvani on, ettei käyttänyt hän käyttänyt kännykkää eikä faksia eikä perustanut puhelinkeskusteluista vaan piti professorina viikoittain vastaanoton, johon opiskelijat tulivat sitten asiansa kertomaan. Ehkäpä hänelle jäi näin aikaa pohdiskella digitaalisen kulttuurimme syvintä olemusta.
Kolmisen vuotta sitten ilmestyi erinomainen William Davidowin kirja ”Overconnected - The Promise and Threat of the Internet”. Davidowin keskeinen väite on, että olemme liiaksi riippuvaisia verkkoyhteyksistä ja verkkopalveluista. Etenkin niiden nopeus saa meidät tekemään nopeita ja harkitsemattomia ratkaisuja ja arvioita. Jos tähän näkökulmaan yhdistää loistavan Daniel Kahnemanin (”Thinking, Fast and Slow” – suomeksi ”Ajattelu nopeasti ja hitaasti”) esittämän väitteen ajattelumme kahdesta järjestelmästä eli Järjestelmästä 1, joka on nopea, intuitiivinen ja emotionaalinen ja Järjestelmästä 2, joka on hitaampi, harkitsevampi ja loogisempi, niin helposti voisi tehdä päätelmän, että ollessamme ”ylitsevuotavan yhteydellisiä” ja nopeiden tietoliikenneyhteyksien varassa, teemme silloin myös nopeita, intuitiivisia ja emotionaalisia päätöksiä. Kelpo esimerkki tällaisesta voisi olla vaikkapa nuorten aikuisten aamuyön tunteina aiemmin kännykällä ottamat pikavipit.
Davidowin väitteet tietysti ovat vielä konkreettisemmin tuikeita, kun kyseeseen tulevat automatisoidut tietokoneiden ja tietojärjestelmien väliset yhteydet. Monen muistissa lienevät virheet, joita USA:ssa ja muuallakin maailmassa tapahtui, kun tietokoneet kävivät automatisoitua osakekauppaa, jossa sekunneissa miljardit dollarit liikkuivat ennaltamääriteltyjen parametrien mukaisesti mutta vääriin (käsinsyötettyihin) tietoihin perustuen. Yliyhteydellisyys on siis tehnyt maailmastamme yhteyksiltään nopeamman, mutta onko se tehnyt siitä paremman?
Jos alamme saamaan lähes fyysisiäkin vierotusoireita, kun internet-yhteys ei toimi, niin tietysti kannattaa peilin edessä pohdiskella hetken aikaa, olivatko elämän prioriteetit ihan tolallaan. Tästäkin esseen tekstistä suurin osa syntyi muistitiedon varassa, mutta kävin tietysti Amazon.comista tarkistamassa Davidowin kirjan nimen ja painovuoden ja Wikipediasta kertaamassa Neil Postmanin elämäkertaa. Ehkä olisin voinut julkaista tämän tiistaiesseen ilmankin noita tarkistuksia, mutta yhteydellisinä aikanamme se jotenkin tuntui niin luontevalle!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)