Mies voi lähteä stadista, mutta stadi ei lähde miehestä

Monien sattumusten jälkeen päädyinkin asumaan huhtikuun kolmeksi ensimmäiseksi viikoksi Helsingin Kruununhakaan, vaikka alkuperäinen suunnitelmani oli matkailla kauempana maailmalla. Mutta lähes kolmen Espoon vuosikymmenen jälkeen asunkin taas Helsingin kantakaupungissa lainakämpässä.

Ja mainiotahan täällä on asua, kun tutut paikat ovat kävelyetäisyydellä, ja henkilöautoa en täällä ole juurikaan kaivannut. Uusia mielenkiintoisia ilmiöitäkin Helsingin kantakaupungista on löytynyt – eräs innovatiivinen esimerkki ovat ”poikkeamistoimistot” eli hyvin varustellut toimistotilat, joista voi vuokrata työ- tai kokoustilaa tuntiperusteella. Uudenlaiseen työntekoon ne sopivat hyvin ja tarjoavat enemmän yksityisyyttä ja rauhaisaa työnteon mahdollisuutta kuin kahviloissa työskentely. Toimistojen automaattikahvi ei ole parasta latte-tasoa, mutta kelvollista sekin.

1970-luvulla nuoruuttaan eläneiden mielestä Ultra Bran laulun kuvaus ”koko paikka muistutti Neuvostoliittoa” piti kyllä paikkansa vuosikymmeniä sitten, mutta paljon on Helsinki muuttunut – vaikkapa ruokakulttuurin osalta. Katuruokatapahtumat, Ravintolapäivä, monipuolistuva etninen ravintolatarjonta ovat kaikki loistojuttuja. Ja loistojuttu on myös perinteinen Hakaniemen Halli, vaikka etenkin toisen kerroksen ns. lyhyttavaramyymälöissä aika onkin pysähtynyt. Mutta kun on nyt asunut muutamia kuukausia sellaisissa maissa kuin Espanja, Italia ja Saksa, niin kyllä tietty hintataso aina hieman hätkähdyttää.

Parin viikon aikana olen jo alkanut tuntemaan stadin kovaa vetoa uudestaan. Sitä en pidä kovinkaan ihmeenä, kun tämä mahdollisuuksien kirjo ja kaupunkimainen elämänote on toisenlaista kuin Tapiolan tai Niittykummun seuduilla. Kunhan kevät ehtii pitemmälle, niin ehkä Etelä-Espoon vehreys, rantaraitti ja luonnonläheisyys vetoavat taas uudestaan. Mutta taitaa sittenkin olla niin, että ”mies voi lähteä stadista, mutta stadi ei lähde miehestä”.

Aman tiistaiessee: Yhden miehen monipuolinen ja uskomaton elämä

Torstaina kirjoitettavan tiistaiesseeni sai tällä kertaa innoituksensa Michael Zantovskyn kiitetystä kirjasta ”Vaclav Havelin elämä politiikan ja runouden näyttämöllä” (WSOY 2014). Jotenkin miellyin enemmän englanninkieliseen alkuperäisteoksen nimeen ”Havel: A Life”.  Miksi eivät suomentajat (tai kirjan markkinoinnista päättävät) voi suosia yksinkertaisuutta? Tosin kirjan nimistä mieleeni tuli myös päinvastainen esimerkki vuosikymmenien takaa Ed McBainin dekkarista, jonka juoni alkoi lentolaukusta löydetystä tuntemattoman miehen irtileikatusta kädestä ja dekkarin alkuperäinen englanninkielinen, moniulotteinen nimi oli "Give The Boys A Great Big Hand"; suomentaja pohti ilmeisesti muutaman unettoman yön, miten saisi tuon moniulotteisuuden suomeksi käännettyä ja päätyi lopulta suomenkieliseen pelkistettyyn nimeen "Käsi".

Michael Zantovsky oli erityinen elämäkerturi, että hän oli vuosikymmenet todella lähellä Havelia ja työskenteli myös hänen kanssaan pitkään ja tiiviisti mm. läheisenä neuvonantajana. Kirjassa kiehtoo hänen vaivaton ja myös ilmeisen rehellinen tapansa kertoa niistä asioista, joista elämäkerroissa yleensä vaietaan ja joita vahvasti kaunistellaan. Lukukokemukseni sai lisää syvyyttä, kun vierailimme maaliskuun puolivälin jälkeen Prahassa "Havelin seuduilla" ja hänen lempipaikoissaan kymmenkunnan ystäväni kanssa, jotka olivat myös kirjan lukeneet.

Havelin elämänkulku vauraan perheen pojasta kansainvälisesti tunnustetuksi näytelmäkirjailijaksi – ja sosialistimaan valvotuksi ja vangituksi kansalaisaktivistiksi – on mielenkiintoinen ja kiehtova, mutta tietysti hänen nousunsa 1980-luvun lopun samettivallankumouksen jälkeen uudesti syntyneen kansakunnan tunnustetuksi johtajaksi leimatusta toisinajattelijasta on jotakin aivan erityistä ja ainutlaatuista. Vaclav Havelin elämään mahtui monta erilaista elämää, joiden polut ristesivät keskenään. En toista elämäkertaa ja sen kulkua, mutta pohdintaan kannattaa nostaa kolme teemaa Havelin elämästä.

Ensimmäinen mielenkiintoinen teema on nopeasti muuttuneessa poliittisessa tilanteessa vuoden 1989 samettivallankumouksen jälkeen Havelin halu ja kyky yhdistää kansakuntaa eikä repiä sitä hajalle ja etsiä vahvasti syyllisiä ja rangaista heitä. Hakematta tulivat mieleen yhtymäkohdat toisen merkittävän aikamme poliittisen ikonin eli Nelson Mandelan kykyyn nähdä itse koettujen vääryyksin yli ja lähteä rakentamaan kansakuntaa kohti yhtenäisyyttä. Kyky ymmärtää ja antaa anteeksi on usein paljon vaikeampaa ja rohkeampaa kuin kyky tuomita ja kostaa. Vuonna 1989 monessa muussa maassa – vaikkapa Romaniassa  - vallanvaihto ei sujunut yhtä jouhevasti. Aikoinaan keinotekoisesti synnytetyn Tsekkoslovakian osalle tuli kuitenkin jakautuminen Tsekkiin ja Slovakiaan, jota Havelkaan ei pystynyt estämään. Mutta tämä jakautuminen oli rauhanomainen ja hallittu prosessi, joka olisi voinut mennä monin osin vikaankin. Kokemukset entisen Jugoslavian hajoamisesta eivät olleet kenellekään eurooppalaiselle innostavia rajojen siirtelyn ja uusien valtioiden synnyn helppoudesta.

Toinen mielenkiintoisia pohdintoja käynnistänyt teema Havelin elämässä oli vuoden 1968 Tsekkoslovakian miehityksen jälkeinen aika, jossa monet tsekit ja slovakit elivät ikään kuin sumussa vuosikaudet, kun maan yhteiskunnallista elämää lanasi normalisoinnin aika. Kun yhteiskunnallinen ja poliittinen pohdinta oli estetty, niin itsensä toteuttamisen ja oman aktiivisuuden puuduttamisen vaihtoehdoiksi jäivät päihteet ja seksi. Ehkä moni ei pidä tätä huonona vaihtoehtona viettää elämäänsä, mutta pakokeinoina ne ajan oloon alkoivat varmaan tuntua ahdistaville. Tästä udusta herääminen kesti monille vuosikausia, ja kansakunnan vallannut totaalinen arkinen apatia on varmasti ollut karmiva kokemus.

Kolmas kiehtova teema on poliittisen sankaruuden nopea muuttuminen ja rapautuminen kotimaassa. Vaikka Havel oli johtamassa maataan presidenttinä kohti poliittista vakautta sekä vaikuttamassa vahvasti niin NATO-jäsenyyteen kuin EU-jäsenyyteenkin, muuttui hänenkin vaikutusvaltansa ja asemansa 1990-lopulle tultaessa. Nopeasti ensimmäisen pitkäaikaisen vaimon kuoleman jälkeen tapahtunut avioituminen huomattavasti nuoremman näyttelijättären kanssa sai nopeasti kasvaneen bulevardilehdistön usein riemastumaan ja nuoren valtion poliittisissa väännöissä ei aina kuvia kumarreltu. Havelilainen tapa pohdiskeluun ja monipuoliseen reflektointiin oli täysin päinvastainen vahvan, määrätietoisen ja suoraviivaisen Vaclav Klausin toimintatavan kanssa. Muutamilta tsekeiltä sekä paikallista keskustelua seuranneilta jäin käsitykseen, että Havelin arvostus ei ole Tsekissä yhtä suurta ja ilmeistä kuin ulkomailla. Hänen synneikseen luetaan vaikkapa yksityistämisen prosessin epätasa-arvoisuus ja sen yhteydessä tapahtuneet ilmeiset väärinkäytökset. Tosiasiassa näistähän päätti parlamentti ja presidentillä oli vain vähäinen vaikutus.

Havelin elämäkertaa lukiessa voi myöskin pohtia suomalaisia vastaavuuksia. Muutamia mutkia suoristamalla ja kunnollisen ripauksen mielikuvitusta käyttämällä viimeaikaiset suomalaisetkin presidentit ovat olleet osaltaan ”havelilaisia” – tai päinvastoin. Havelilainen pohdiskelevuus muistuttaa Koivistosta ja Niinistöstä, maailmalla osaamisen parempi tunnistaminen kuin kotimaassaan Ahtisaaresta, valtavirrasta poikkeavasta idealismista huolimatta kansakunnan presidentiksi nousu Halosesta. Mutta havelilainen erityispiirre kehen tahansa nykyajan valtiomiehen verrattuna olivat tietysti hänen usein muodoltaan ja sisällöltäänkin loisteliaat puheensa, joihin hän näki itse paljon vaivaa.

Monen maan jähmeäksi etabloituneissa hallinnoissa nosteltiin useammankin kerran kulmakarvoja, kun Havel ensimmäisen kerran presidentiksi tultuaan kokosi oman kabinettinsa Kansalaisfoorumin aktiiveista, joihin kuului kirjoittajia, näyttelijöitä, teatterintekijöitä, kulttuurihenkilöitä. Kirjan lukukokemuksen jälkeen tuntuukin sille, että parhaimmillaan Havelin presidentinkausi oli, kun hän sai avata uusia polkuja samanmielisten toveriensa kanssa, jotka eivät olleet vielä poliittisten rutiinien marinoimia ja tukahduttamia. Olisiko hän saanutkaan yhtä paljon muutoksia presidenttinä aikana kotimaassaan, ellei hänellä olisi ollut tätä uudenlaista työn ja toiminnan tapaa?

Tämä kirjallisuuspalkinto meni oikealle teokselle

Suomen Ekonomien – me monet muistamme sen SEFE:nä – kirjallisuuspalkinto myönnettiin tänä vuonna Aalto-yliopiston professori Sixten Korkmanille hänen kirjastaan ”Talous ja utopia” (Docendo 2014). Sanoisinpa, että erinomainen ja osuva valinta. En ole lukenut yhtä lukuun ottamatta muita finalisteja, mutta Korkmanin teos on mielestäni palkitsemisen arvoinen kirja.

Talous ja utopia –teos on kokeneen kirjoittajan laatima esitys, joka tavoittelee suuria eli pyrkii runsaassa 250 sivussaan antamaan luotettavan ja kattavan yleiskuvan talouspolitiikasta ja sen eri tekijöistä ja taustoista. Pohdinnan kohteina ovat markkinoiden toiminnan, talouspolitiikan mahdollisuuksien, talouspolitiikan eri oppien ja talouskasvun perusteiden käsittelyn ohella myös suomalaisen hyvinvointivaltion tulevaisuuden pohdinta. Korkman osaa taustoittaa hyvin kertomansa – ja hänen tarinansa yhteiskuntapoliittinen ydin on, että suomalainen hyvinvointivaltio on toimiva konstrukti ja puolustamisen ja kehittämisen väärti saavutus. Vaikka tekijä kuvaakin erilaisia talouspoliittisia teorioita ja koulukuntia, pystyy hän samalla kohteliaan tuputtamatta selkeästi kertomaan omat opilliset ankkurinsa.

Korkmanin kirjasta on kuitenkaan turhaa etsiä sellaista pohdiskelua, joka ulottuisi markkinatalouden ulkopuolelle. Vaikka utopioita käsitellessään tekijä sivuaakin suunnitelmataloutta lyhyesti (ja lakonisesti sen epäonnistumista), koko teoksen sisältö on ns. länsimaisen markkinatalouden perustan avaamista lukijoille. Tämä on suomalaisten lukijoiden kannalta oikea valinta.

Kaunokirjallisuuden puolella selkeä (ja omakohtaisestikin todistettu) lähtökohta on, että hyvän novellin kirjoittaminen on vaikeampaa kuin hyvän romaanin, koska täytyy osata esittää vain olennainen. Sixten Korkmanin kirja ei ole novelli, mutta kattaa teemoillaan monen keskinkertaisen kirjan sisällön – ja onnistuu paketoimaan laajan sisällön yleistajuiseksi ja helppolukuiseksi kirjaksi. Kelpo duuni, professori Korkman!

Aman tiistaiessee: Kenen Suomen Talvisota 1939-40?

Olen tämän esseeni jotakuinkin samanlaisena julkaissut muutama vuosi sitten toisessa blogissani, mutta kovin moni sitä ei liene lukenut ja ajankohtaiselta se tuntui edelleen, joten ajattelin julkaista sen uudelleen tämän blogin lukijoiden saataville kevyesti modifioituna.  

Suomalainen underground-liike ei ollut kovin laaja eikä pitkäikäinen, joten sen historiakin on ollut helppoa tiivistää. Matti Komulaisen ja Petri Leppäsen kirjoittama kirja "U:n aurinko nousee lännestä - Turun undergroundin historia" (Kustannusosakeyhtiö Sammakko, 2009) kertoo hyvin siitä suomalaisesta undergroundista, jonka oma sukupolveni tuntee etenkin Markku Innon ja Jarkko Laineen teksteistä sekä Suomen Talvisota 1939 - 1940 -ensamblen ainoasta LP-levystä "Underground rock" (1970).

Kirja osoittaa kelvolla tavalla, että 1960-luvun nuorison Turusta näkökulma oli länteen - ainakin yli Pohjanlahden Tukholmaan, mutta myös Englantiin ja etenkin USA:han. Virikkeitä ja vaikutteita ei haettu idästä (vaikkapa Suomen pääkaupungin suunnasta), vaan katse suunnattiin jo avarampiin maisemiin. Ehkä kannattaa muistaa sekin seikka, että 1960-luvulla tie länteen vei Helsingistäkin aivan konkreettisesti usein Turun kautta Tukholmaan ja siitä eteenpäin.

Komulainen ja Leppänen osaavat jouhevasti linkittää Turun undergroundin synnyn läntisen maailman nuorison uuteen ajatteluun beat-sukupolvesta hippi- ja jippiliikkeisiin. Turussa perustaa oli luomassa mm. Tajo-kustantamo, joka julkaisi Allen Ginsbergiä suomeksi ja muutakin uudenlaista proosaa ja lyriikkaa. Vahva kirjallinen tausta oli myös aktiivisella runoliikkeellä. Aamurusko-monistelehti yhdisti myös U-liikettä. Kuvataiteen puolelta Harro Koskinen sikatauluineen luettiin osaksi undergroundia ja turkulaisella taideskenellä oli muitakin aktiivisia toimijoita.

Undergroundin luonteen mukaisestikaan kyseessä ei ollut Turussakaan valtava massaliike. Varsinaisia avaintoimijoita oli suhteellisen pieni joukko, mutta esimerkiksi käytännössä talkootyöllä vuonna 1970 aloitettu Ruisrock keräsi ensimmäiseen konserttiviikonloppuunsa Suomessa ennennäkemättömän yleisömäärän.

Erinomainen peilauskohta Komulaisen ja Leppäsen kirjalle on kaksi vuosikymmentä aiemmin ilmestynyt Jukka Lindforsin ja Markku Salon "Ensimmäinen aalto - Helsingin underground 1967-1970" (Odessa, 1988). Kun turkulaishistoria on kovakantinen ja jotakuinkin looginen kirja, rymistelee Lindforsin ja Salon kirja underground-fiiliksissä niin teksteissään, kuvituksessaan kuin taitossaankin. Mutta synteesi kirjoista on selkeä - Helsingin ja Turun undergroundit erosivat toisistaan. Helsinkiläisundergroundia kuvasti ehkä parhaiten Mattijuhani Koposen ja kumppaneiden Sperm-yhtye, huumeisiin liittyvät polemiikit ja erilainen psykedeelinen hämyily. Kiitos Mattijuhanin, oma sukupolveni ei tarkastellut flyygeliä enää vain musiikki-instrumenttina. Yhdistävänä linkkinä Helsingin ja Turun underground-maisemissa liikkui monitaituri M.A.Numminen, joka maalaispoikana osasi löytää enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroja uuden ja entisen pääkaupungin virtauksista.

Mielenkiintoinen polemiikki - ja etten sanoisi ajalleen tyypillinen Helsinki-Turku-kisailu - löytyy kummastakin kirjasta Suomen Talvisota 1939 - 1940 -performanssi- ja musiikkiryhmästä, jonka kummankin kaupungin underground-historia haluaa lukea "meidän kaupunkimme" pysyväksi underground-saavutukseksi. Tietysti voi nähdä historian ironiaa siinä, että underground-yhtye ikonisoidaan ja sitten ryhdytään kisaamaan sen todellisesta kodista. Turkulaishistoria todistaa vääjäämättä, että ensamblen ydinviesti perustui mm. Laineen ja Innon teksteihin ja performanssiin osallistui tärkeällä panoksella myös esimerkiksi Harro Koskinen - ja siis siten "Turun henkeen".

Helsinkiläishistoria kertoo tiukasti, että Suomen Talvisota 1939 - 1940 -ryhmän muusikot olivat pääsääntöisesti helsinkiläisiä kovan tason studiomuusikoita - turkulainen vaikutus tunnustetaan, mutta kyllä sitä Helsingin undergroundin saavutuksena pidetään.

Mutta mistä me muistamme jokaisen keski-ikäisen virkamieskodin kokoelmiin kuuluvan Suomen Talvisota 1939 - 1940 -yhtyeen Underground rock -levyn - levyn, joka muistetaan kappaleistaan "Kekkonen-rock", "Talvisota-rock" ja "Tehtaan vahtimestarit" - ja joka kaivetaan esiin ja soitetaan kybällä bileiden jo käännyttyä vääjäämättömään loppuliukuunsa? Badding Somerjoen ja M.A.Nummisen lauluista ja kappaleista - kahden somerolaisen!

Aman tiistaiessee: Kun sakko muuttuu kuluksi

Viime viikon tiistaiesseessäni käsittelin Michael J. Sandelin kirjaa ”What Money Can´t Buy - The Moral Limits of Markets”, ja tällä viikolla jatkan vielä yhden kirjan esiinnostaman teeman pohdiskelua. Lisää pontta tälle pohdiskelulleni antaa New York Timesin viikon takainen artikkeli ”When Company Is Fined, Taxpayers Often Share Bill” (NYT, 03.02.2015). Siinä kerrottiin, että USA:ssa erilaisista tuottamuksellisista rikkeistä yhtiöille syntyneet kulut (esimerkiksi tuomioistuimien määräämät erilaiset vahingonkorvaukset ja selvistä laiminlyönneistä viranomaisten määräyksestä tapahtuneet välttämättömät korjaukset) ovat poikkeuksetta verotuksessa vähennyskelpoisia menoja. Yhtiöille suoraan määrätyt rangaistussakot eivät verotuksessa kuitenkaan vähennyskelpoisia ole.

Itse kukin voi pähkäillä sen oikeudenmukaisuutta, että erilaiset taloudelliset toimijat enemmän tai vähemmän tietoisesti - yleensä valitettavasti enemmän tietoisesti-  jättävät täyttämättä viranomaisvaatimuksia tai antavat sellaisten vaarallisten käytäntöjen ja toimintojen jatkua, joihin liittyy suuri riski työntekijöille, asiakkaille ja käyttäjille tai ympäristölle. Hakematta tulee mieleen esimerkiksi sellainen kaivostoiminta (nostamatta esille yksittäistä kaivosta), jossa jatkuvasti poiketaan viranomaisluvista ja –määräyksistä – ja tulokset ovat ainakin paikallisen väestön silmin ja nenin havaittavissa.

Taloudellisestihan tämä yhtälö menee usein niin, että varsinaiset suorat rangaistukset sakkoina ovat kohtuullisen pieniä kyseisten yhtiöiden taloudelliseen volyymiin verrattuna, mutta yhtiöt velvoitetaan täyttämään lupaehdot omilla toimillaan ja mahdollisesti korvaamaan vahingot. Lupaehtojen jälkikäteinen täyttäminen ja vahinkojen korvaaminen sen sijaan ovat kuluja, jotka voidaan laskea ns. normaaleiksi liiketoiminnasta aiheutuviksi kuluiksi ja näin verotuksessa vähennyskelpoisiksi. Tämä valitettavasti osaltaan kannustaa yhtiöitä ottamaan esimerkiksi ympäristöön kohdistuvia riskejä, joiden toteutuminen voidaan arvioida pieneksi tai keskinkertaiseksi. Pahimmassa tapauksessa se johtaa sellaiseen optimointiin, jossa ns. oikein toimiminen arvioidaan suuremmaksi kuluksi kuin mahdolliset vahingonkorvaukset ja seuraamusmaksut – ja vaarallisten käytäntöjen annetaan jatkua ja katsotaan, tuleeko vahingonkorvausvaateita tai toteutuvatko riskilaskelmat.

On mukavaa ajatella, että tämä ongelma koskee ensisijaisesti suuria yrityksiä. Tiettyä taloudellisen toiminnan moraalikatoa näkyy kuitenkin yhteiskunnassa muuallakin – ja juuri tämän ilmiön Sindel nostaa esimerkiksi siitä, kuinka yhä syvemmälle tunkeutuva eri palvelujen hinnoittelu ja markkinamekanismi voivat johtaa. Hänen esimerkkinsä mukaan eräässä lastentarhassa oli jatkuvasti lasten kotiin hakemisessa pieni joukko myöhästeleviä vanhempia – ja niinpä päätettiin asettaa ylimääräinen rangaistusmaksu myöhästyville vanhemmille. Käytännössä tämä johtikin siihen, että lapset haettiin tarhasta entistä myöhemmin, koska myöhästymismaksu tulkittiin palvelumaksuksi ja näin saatettiin odottaa tiettyä palvelua. Ja työssään kiireisten vanhempien aikahan on aina kalliimpaa kuin lastentarhanopettajien – ja lasten ajallahan ei vielä ole selkeästi määriteltävää hintaa, mutta kohtahan senkin joku meille laskee.

Helsingin ydinkeskustassa huomiota voi kiinnittää pitkään valkoiseen limusiiniin, jonka tuulilasissa olen useammin kuin kerran nähnyt sakkolapun. Tämän hataran arkitiedon perusteella voisi jotenkin olettaa, että kun autoa koristavat isoin kirjaimin mainostekstit, on laskelmoitu, että on halvempaa maksella sakkoja kuin hankkia vastaava maksullinen ulkomainostila. Samoin voisi ajatella, että kiireisen henkilön kannattaa pysäköidä kylmän rauhallisesti inva-paikalle, koska ajansäästö voi olla huomattava ja mahdollisuus sakkoihin on hyväksyttävissä oleva riski. Se on huonoa ajattelua, mutta monet ajattelevat valitettavasti nykyisin, että pysäköintirikemaksu on ikään kuin kulu (vaikka tosiasiassa vain kohtuullisen harvat puupäät pysäköivät inva-paikoille) eikä seuraamusmaksu siitä, että on poikennut sovituista säännöistä.

Espanjalaiseen käytäntöön pysäkölintirangaistuksista olen tutustunut lähemmin muutamaankin kertaan. Pysäköintiajan ylittämisestä tulee pienehkö sakko, jonka nopeasti suoraan pysäköintiautomaattiin maksamalla sen määrä vielä pienenee. Mutta jos auto on pysäköity liikennettä haittaavasti (vaikkapa ajoradalle, risteysalueelle tai pysähtymiskieltoalueelle), niin jo kohta nopsaan on paikalla hinausauto, joka ottaa auton kyytiin ja hinaa sakkovarikolle. Sitten vaan hakemaan sieltä autoa ja maksamaan sekä kunnolliset sakot että hinauskulut ja aina päästään ihan ketuttavaan summan – ja aikaa menee pirusti. Että silloin tulee paremmin miettineeksi, että mihin sen autonsa tuuppaa, kun itsellä on olevinaan niin kova kiire.

Mokumenttien helmi

Kirjoitin jokin aika sitten tähän blogiini mokumenteista eli kieli poskella tehdyistä dokumentteja muistuttavista satiireista tai hupailuista. Hyvien, uskottavien mokumenttien tekeminen on vaativaa puuhaa, mutta varmasti vieläkin haasteellisempaa on tehdä vuosien jälkeen ns. aivan pokkana jatko-osa aiemmin julkaistuun mokumenttiesitykseen.

YouTubessakin on paljon levinnyt eri tekstityksillä fiktiivisen Boemerang-keskusteluohjelman videoklippi, jonka hupin ytimenä on keskusteluohjelman juontajan hillitsemättömät naurunpurskahdukset vakavia asioita käsiteltäessä. 

Varsinainen helmi on kuitenkin tässä YouTuben kautta löydettävissä olevassa "mokumentissa" (linkki aukeaa omaan ikkunaansa toivottavasti sinullakin - joistakin maista ei ole pääsyä tähän videoklippiin) eli ensin sketsiryhmä tekee niin hyvän sketsin, että sitä monet pitävät sitä aitona - ja sitten vuosia myöhemmin tehdään mokumentti tarinaa tukemaan ja kertomaan onnettoman "juontajan" kohtalosta. Tämä on taidetta!

Aman tiistaiessee: Markkinataloudesta markkinayhteiskuntaan

Tämän tiistaiesseeni innoittajana on Michael J. Sandelin kirja ”What Money Can´t Buy - The Moral Limits of Markets” (2012). Oman haasteensa lukemiselle antoi, että luin sitä saksankielisenä käännöksenä, mutta suomeksihan tuota minun mielestäni tärkeää kirjaa ei ole vielä käännettykään.

Harvardin professori Sandelin perusväittämän voi tiivistää näkemykseen, että olemme siirtyneet markkinataloudesta markkinayhteiskuntaan. Monet aiemmin hinnoittelemattomat asiat ovatkin saaneet hintalapun ja eri yleisillä ja julkisillakin palveluille, joita yhteiskunnissamme tuotetaan ja tarjotaan, on kehitetty tietynlainen markkinamekanisminsa ja hinnoittelunsa. Aiheellinen kysymys on, onko yhteiskunnassamme kaikki kaupan ja miksi meidän pitäisi siitä huolestua. Sandel esittää kaksi keskeistä syytä huoleen: ensimmäinen liittyy eriarvoisuuteen ja sen kasvuun ja toinen korruptioon ja esimerkiksi julkisten palvelujen korruptoitumiseen.

Kirjaa lukiessani tuli monenlaisia mietteitä. Ensimmäisiä mietteitäni oli, että kun erilaisten palvelujen osalta hintamekanismi saadaan toimimaan, ymmärretään myös palvelujen tuottamisen ja tarjoamisen todellinen kustannus. Ja vastaavasti jos joku on valmis maksamaan – toivottavasti omista rahoistaan – tietystä paremmasta tai nopeammasta palvelusta, niin eikö hänellä olisi siihen oikeus? Sandelkin käyttää esimerkkinä lentokenttien turvatarkastuksia – business-luokassa ja kultakorteilla matkustavat voivat monilla lentoasemilla käyttää ns. fast laneä, joissa ei ole samanlaisia jonoja kuin turistiluokassa lentävien turvatarkastuksissa (itse turvatarkastus on samanlainen rutiini ja vie yhtä kauan matkustajaa kohti). Kun kyseessä on kaikkien yhteinen turvallisuus, pitäisikö siis kaikkien jonottaa samalla tavalla? Tai onko oikein, että huvipuistoissa on erilaisen hintaluokan rannekkeita, jolloin enemmän maksavien ei tarvitse jonottaa karuselliin tai vuoristorataan yhtä pitkään?

Toinen mietteeni oli julkisiin, yhteisesti verovaroilla kustannettaviin palveluihin liittyvä tarjonta. Keskeinen kysymys varmaankin on parantaisiko markkinamekanismin soveltaminen ja taloudellinen rationaliteetti niiden laatua ja jouhevuutta niin paljon, että sen vuoksi kannattaisi karsia kansalaisten tasavertaista kohtelua. Niin että pitäisikö Helsingissä liukkaan kelin yllättäessä työikäisten ranteet tai nilkat tutkia ja kipsata – että pääsisivät nopeammin takaisin töihin tienaamaan ja veroja maksamaan - vilkkaammassa tahdissa kuin eläkeläisten? Pitäisikö metrossa olla kaksi luokkaa, jolloin hintamekanismilla voisi tarjota väljemmät ja rauhaisammat tilat varakkaammille matkustajille? No jos näin voi tarjota VR:n junamatkoilla, niin miksi ei metrossa? VR:n osalta tosin kansalaisten tasavertaisuutta hintaluokasta huolimatta vahvistetaan sillä, että kaikki myöhästyvät yhtä paljon – demokraattista kansalaisyhteiskuntaa vahvistava valtio-omisteisen yhtiön piiloagenda, jonka yhteiskunnallisen ulottuvuuden vain harva on huomannut!

Kolmas mietteeni oli tietynlaiseen moraaliseen katoon ja korruptoitumiseen liittyvä pohdiskelu. Kun kaikelle määritellään hinta, niin siirrymmekö kyynikoiden aikaan, jossa Oscar Wilden sanoin ”tiedetään kaiken hinta, mutta ei minkään arvoa”. Jäin pohdiskelemaan tätä omakohtaisenkin kokemuksen kautta, kun aikoinaan lasteni peruskoulun aikaisissa vanhempainilloissa olin sitä mieltä, että ei meidän koulussamme mitään myyjäisiä – joissa yleensä, anteeksi vain yleistys, hyvin ansaitsevat työssäkäyvät äidit myyvät toisilleen mokkapaloja ja tuntikausia kutomiaan kaulaliinoja. Sovitaan, kuinka paljon kukin perhe rahaa retkikassaan laittaa ja ei ainakaan enää myytäisi toisillemme helvetillisiä kasoja Serla-WC-paperia – astianpesutablettejakin tuli eri kavereiden leirikoulumyyjäisistä komerollinen.

Enpä ole vieläkään tästä koulun retkikassa-asiasta taipunut, mutta yhteiset myyjäiset voivat kasvattaa myös lasten ja vanhempien yhteishenkeä. Tietysti on sellaisia yhteisiä toimintoja, joilla saman luokan lapsien vanhemmat oppivat tuntemaan toisensa paremmin ja esimerkiksi koulunkäyntiongelmiin ja koulukiusaamisiin voidaan paremmin puuttua. Mutta sen ajatuksen hyväksyn, että eri asioiden yksioikoinen hinnoittelu ja markkinamekanismille alistaminen voi kadottaa jotain tärkeää yhteisöistämme. Esimerkiksi suomalainen talkooperinne ei perustu hintamekanismille, mutta vahvalle vastavuoroisuudelle – josta myös osattiin pitää kiinni.

Sandelia lukiessani muistui mieleeni muutama vuosi sitten lukemani toisen amerikkalaisen professorin kirjoittama teos eli Arlie Russell Hochschildin erinomainen ” The Outsourced Self: Intimate Life in Market Times” (2012) – eipä ole sitäkään suomeksi näkynyt. Hochschild kertoo mielenkiintoisella tavalla, kuinka olemme nettideittailusta lisääntymiseen ja hautaukseen antaneet erilaisille ”palveluntarjoajille” tilaa ja valtaa omassa henkilökohtaisessa elämässämme. Hänen esimerkkinsä nettideittailun valmentajista ja online-tutoreista aina huippujohtajien perheenjäsenille tehtyihin 360-arviointeihin ja huippujohtajille tehtyyn perheenisäsparraukseen ovat huvittavia, mutta todellisuudessa tietysti karmaisevia. Samalla näitä palveluja käyttäessämme annamme ulkoisille toimijoille oikeuden hinnoitella henkilökohtaisen elämämme kuuluvia asioita, kun luovutamme niitä markkinoiden ruhjottaviksi. Reippaat markkinamiehet haistavat yhä uusia mahdollisuuksia, mutta kuinka monella oman elämämme alueella tarvitsemme todella valmentajia, coacheja, tukijoita ja personal trainereitä?

Ja Sandelia lukiessa tulee terveellä tavalla epämiellyttävä olo. Jos olemme todella siirtyneet markkinataloudesta markkinayhteiskuntaan, jossa entistä useampia asioita voidaan hinnoitella, myydä ja ostaa, niin onko se enää hyvä yhteiskunta?