Aman tiistaiessee: Suuren isän pitkä varjo

Tämänkertaisen tiistaiesseen aiheen pohdinta sai alkunsa Oliver Stonen elokuvasta ”W.”, joka oli monella tavalla yllättävä. Ehkä elokuvan suurin yllätys oli se, että se käsitteli Yhdysvaltain edellistä presidenttiä George W. Bushia melko lempeästi, ja kuvasi hänet perustaltaan hämmentyneeksi väärään paikkaan väärään aikaan eksyneeksi presidentiksi. Stone oli kuitenkin armoton kuvatessaan George W. Bushia älynlahjoiltaan, työmoraaliltaan ja johtajankyvyiltään parhaimmillaankin keskinkertaiseksi – usein kehnoksikin. Kun oma muistikuvani 2000-luvun ensimmäisiltä vuosilta oli, että esimerkiksi The Economistin kaltainen brittilaatulehti, jota harva voi ainakaan syyttää vasemmistolaiseksi tai antiamerikkalaiseksi, pääkirjoituksessaan kuvasi Bush nuorempaa käsitteellä ”incompetent”, niin ei Stone arvionsa kanssa yksin vaella. Kun Yhdysvalloissa tehdään listoja ja rankkauksia kaiken muun ohella myös USA:n historian suurimmista presidenteistä, ei ole yllättävää, että Bush nuorempi löytyy alimmasta neljänneksestä.

Vaikka ei olisikaan Michael Mooren elokuvien suuri ystävä tai uskoisi, että Bob Woodwardin kirjat pystyvät dokumentoimaan sisäpiirien keskustelut, niin aikalaisdokumentit Bush nuoremman työstä ja etenkin isä-Bushin (George H.W.Bushin) lähipiirin ja uskottujen vahvasta asemasta päätöksenteossa ovat melko yhdensuuntaisia. Tänä päivänä löytyy vain harvoja, jotka ylistäisivät George W. Bushin johtajuutta, ja sellaista hätää missään vaaleissa ei republikaanipuolueelle tule, että häntä kaivattaisiin vaalivankkureiden vedossa auttamaan tai tilaisuuksissa esiintymään. Eikä ole oletettavaa, että edeltäjänsä Bill Clintonin tavoin hän kiertäisi maailmalla suosittuna puhujana ja kuittaisi messeviä esiintymispalkkioita. Hänen lyttäämisensä muutama vuosi julkisuudesta vetäytymisen jälkeen ei kummoista pohdintaa vaadi, mutta se ei olekaan aiheeni.

Juoksutan ajatustani esille toisenkin Oliver Stonen kuvaaman amerikkalaisen presidentin eli John F. Kennedyn uran kautta. 1960-luvun alussa kolmisen vuotta työskennelleessä ja omalle sukupolvelleni tietyn aikakauden ikoniksi muodostuneen presidentin kuvassa tiivistyi 1960-luvun alun nuoruus, positiivinen energia ja rohkeus. Monet meistä muistavat edelleen, missä olivat kun Kennedy murhattiin (itse olin vanhempieni kanssa marraskuussa 1963 Buenos Airesissa, Argentiinassa) ja monet uskoivat toivon aikakauden päättyneen Dallasin laukauksiin. Kuitenkin Calvin Mackenzie ja Robert Weisbrot osoittivat oivassa kirjassaan ”The Liberal Hour: Washington and the Politics of Change in the 1960s”, että Kennedyn murhan jälkeisessä poliittisessa tilanteessa presidentiksi noussut Lyndon B. Johnson pystyi ajamaan läpi huomattavan osan sellaista liberaalia lainsäädäntöä, jota nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä Yhdysvalloissa tuskin onnistuisi.  Tietysti nyt tarkastellessa tuo aikakausi sisälsi paljon tummiakin sävyjä ja monet Kennedyn presidenttikauden tapahtumat eivät kunniaa ansaitse – esimerkkeinä nyt vaikkapa Sikojenlahden maihinnousu ja Vietnamin tilanteeseen sekaantuminen.

Mutta mielenkiintoista on se, minkälaisessa asemassa nuo kaksi hyvinkin erilaista Yhdysvaltain presidentiksi noussutta miestä olivat omissa perheissään ja lähipiirissään. Tietysti he kumpikin tulevat Uuden-Englannin varakkaista suvuista, joilla oli myös poliittisessa toiminnassaan pitkät perinteet ja vahvat poliittiset intohimot. Taloudellinen valta ja poliittinen valta ovat kulkeneet toisiinsa kietoutuneina, ja kummatkaan suvut eivät ole kaihtaneet näiden kytkösten vahvistamista. Vaatimatomista oloista ponnistaneen kolmannen Stonen kuvaaman amerikkalaispresidentin Richard Nixonin pateettinen vastenmielisyys Kennedyjä kohtaan ei ollut varmaankin liioitellusti kuvattua.

Kennedyn suku oli yhteiskunnallisesti aktiivista ja John F. Kennedyn kaksi veljeäkin toimi senaattoreina – ja toinen olisi voinut tulla valituksi presidentiksikin, ellei häntä olisi murhattu vuonna 1968. Bushin isoisä oli Connecticutin senaattori, isä presidentti ja veli on toiminut Floridan kuvernöörinä.

Perinteet velvoittavat, mutta vaativat isätkin olivat valmentamassa poikiaan astumaan suuriin saappaisiin.  Tosin Kennedyn perheessä odotettiin, että toisessa maailmansodassa kuolleesta Joseph Patrick "Joe" Kennedy, Jr:sta olisi tullut se presidentti ja Bushin perheen poliittinen toivo asetettiin Floridan kuvernööriksi valittuun Jeb Bushiin. John F. Kennedy kantoi suuren osan elämästään velvoitetta täyttää kuolleen isoveljen täyttämää aukkoa ja isoveljeen perheen kohdistamia odotuksia; George W. Bushia perhe ei tukenut yhtä vahvasti ja vilpittömästi kuin Jeb Bushin poliittista uraa. Isät olivat vaativia, etäisiä, mutta myös aina valmiita monipuolisilla suhteillaan asioita junailemaan – mutta myös omaa asemaansa ja vaikutusvaltaansa tiettäväksi tekeviä.

Että minkälaista se on? Minkälaista on istua vallan kahvassa, vaikka takaraivossa jyskyttääkin, että velipojan se tässä pitäisi istua? Minkälaista on olla maailman mahtavin mies istumassa Valkoisessa talossa tekemässä suuria päätöksiä, kun tietää ja tuntee lapsuutensa, nuoruutensa ja aikuisuutensa olleensa kuitenkin se kakkosvaihtoehto perheen pojista?

Aman tiistaiessee: Huonon maun vastustamaton veto

Tämän esseen innoittajana oli kaksi YouTube-videojakopalvelusta katsomaani musiikkivideota (kyseiset videot avautuvat omaan ikkunaansa ao. linkillä), joissa ns. huono maku esiintyy, mutta niin kovin eri tavalla. Ensimmäinen näistä videoista on parisen kuukautta sitten julkaistu ”Sylisi lämpöön”, jonka esittäjänä on iskelmälaulaja Kari Lampikallio Rakkauden Suurvisiirit -taustayhtyeineen. Kari Lampikalliohan on Tommi Korpelan esittämä hahmo syksyn uutuuselokuvassa ”Ruotsalainen hetki”. YouTuben kautta levitettävä ”virallinen musiikkivideo” on sävellyksineen, sanoituksineen ja esityksineen erinomainen pastissi kehnoista ja kliseisistä musiikkivideoista, joita se pystyy parodioimaan jouhevasti ja kepeästi.

Samaan kategoriaan kuuluu antaumuksella ja iskelmäalan suureen tuntemukseen perustuen on tehty 2000-luvun alussa Vexi Salmen sanoittama, Jori Sivosen säveltämä ja Pertti Koivulan levyttämä ”Elämä on täynnä kyyneleitä”, johon sanoittaja on ladannut alakulois-itsemurha-alttiin Suomi-iskelmän kaikki kliseet ja kertonut ne kahdella – tai jopa korottanut potenssiin. Kun iskelmä alkaa riimeillä ”Isä hukkui syksy-yönä kännipäissään, ja äidin joku lentojätkä vei. Sisko joi ja sekos sulhaspoikaan häissään, niin koti meni, mitään jäänyt ei”, se ei voi olla kuin erinomainen!

Mutta huonoa makua tihkuvat, mutta tosissaan tehdyt musiikkivideot nostavat esille vahvan tunteen, jota voi kutsua vaivatta myötähäpeäksi. Iskelmälaulaja Kurre voitti aikoinaan Syksyn sävelen kappaleellaan ”Jäit sateen taa” ja musiikin saralta hänet muistettaneen (ja toivottavasti myös nopeasti unohdettaneen) laulusuorituksestaan kappaleessa ”Kuuden vuoden kuuliaisuus”, joka tehtiin Sauli Niinistöä ylistämään vuoden 2012 presidentinvaaleissa. Kuten tunnettua, Suomi on liian pieni paikka tosilahjakkuuksille ja siksi poppituotantokone Maki Kolehmaisen sävelien turvin Kurre suuntaa maailmalle ja paras paikka aloittaa on tietysti Las Vegas – suurten iskelmämegatähtien vakiomesta. Niinpä Kurrelle hankittiin kaksi muodokasta amerikkalaisneitoa kainaloon ja tehtiin unohtumaton musiikkivideo ”In Las Vegas” - toinen innoittajavideoistani. Tiistaiesseeni palstatila loppuu kesken, jos pohdiskelen mikä kaikki on siinä pielessä ja falskin muovista, mutta unohtumattomana kulttuurielämyksenä tämä kyllä kannattaa katsoa.

Kurre voi kuitenkin yht´äkkiä menestyäkin Ameriikan ihmemaassa – hänestähän voi tulla Pensseli-sedän kaltainen ilmiö, jota pidetään eksoottisena ja huvittavana, vaikka mies vääntää tosissaan osuuskaupan hoitajan kampaustaan kohdalleen, kävelee tissinaisten keskellä kuin seitsemännessä taivaassa ja laulaa mitäänsanomattomia biisejä. Oman kirjahyllyni eräs aarteista on amerikkalainen ”Encyclopedia of Bad Taste”, joka kirjaa ja kuvaa satoja amerikkalaisia huonon maun ilmentymiä: aerosolijuustot, laavalamput, Chippendales-yhtye, Jell-O jne. Jos aerosolijuustoa myytiin miljoonia purkkeja, niin miksei Kurrekin voisi menestyä?

Mutta mistä maussa ja etenkin huonossa maussa on kysymys? Vaikka minun ikäpolveni lasten opetuksiin kuului, ettei makuasioista kannata kiistellä, voi kai silti olla sitä mieltä, että jokin kulttuurituote on huono. Maku ja etenkin hyvä maku sekä hyvän erottaminen huonosta on sitä kulttuurista osaamista – kulttuurista peliä, jos niin halutaan – jolla monimuotoistuvassa yhteiskunnassa erottaudutaan. Ranskalaisfilosofi Pierre Bourdieu kuvaa tätä hienosti käsitteellään ”kulttuurinen pääoma”; kulttuurinen pääoma on laajalti sitä, mitä me voisimme kutsua sivistykseksi, ja siten myös sisäänrakennettua kykyämme luokitella erilaisia kulttuurisia ilmiöitä. Teemme päivittäin lukemattomia tällaisia luokitteluja ja olettamuksia: tuulipuvuissa kauppakeskuksissa kulkevat kuuntelevat varmasti kotonaan Mattia ja Teppoa, Audilla ajavat ovat ylimielisiä nousukkaita, ooppera on eliittien harrastus, pubien tietovisailut perustuvat Seiska-lehden sisällön tuntemukseen. Kulttuurituotteiden käyttö ja siten myös maku liittyvät muihinkin elämänalueisiin. Ei ole yllättävää, että vaikka taloudellinen ja kulttuurinen pääoma voidaankin käsitteellisesti erotella, kuitenkin yksilön taloudellinen ja sosiaalinen tausta ja asema vaikuttavat hänen kulttuuriseenkin pääomaansa ja mieltymyksiinsä.

Mutta erottautuminen on muuttumassa entistä hienojakoisemmaksi ja tietynlaisen kulttuurin luennan taito on muodostumassa merkittäväksi taidoksi. Mielenkiintoista onkin, että monet nuoret aikuiset osaavat tämän luennan keski-ikäisiä paljon tarkemmin. Floridan yliopiston professori James B. Twitchell kuvasi kirjassaan ”Living It Up – America´s Love Affair with Luxury” kuinka nuoret yliopisto-opiskelijat pystyivät tarkasti ja erehtymättä määrittelemään kymmenien ylellisyystuotteiden (esimerkiksi täytekynien, golf-mailojen, urheiluautojen, solmioiden, rannekellojen ja astianpesukoneiden) osalta hienoimmat ja halutuimmat merkit – tosin saman kurssin opiskelijat pohdiskelivat, että kun professori puhui toisesta maailmansodasta, niin merkitsikö se, että oli käyty myös ensimmäinen maailmansota. Nuoret siis osaavat entistä tarkemmin luokitella tavaroiden ja kulutuksen osalta, mitä toinen henkilö edustaa ja ”on”. Siksi erottautuminen on muodostumassa myös jännittävämmäksi sosiaaliseksi peliksi – jos hienossa käsilaukussa ei olekaan tiettyä kangaskuosia tai miesten puvusta poistetaan vuorikankaaseen ommellut valmistajan merkit, huomaakohan ympäristöni mitä kannan olallani tai mitä minulla on päälläni?

Erottautuminen on tietyissä sosiaalisissa ryhmissä siis muodostumassa entistä hienojakoisemmaksi, mutta entä se huono maku? Onko huonon maunkin osalta monia eri variaatioita ja onko huono makukin jotenkin entistä hankalampaa määritellä? Kaiken teoreettisen, jopa akateemisen, pohdinnan jälkeen ja katsellessani uudestaan kahta alussa mainitsemaani videopläjäystä, tulee jotenkin mieleeni se kuitenkin pelkistetty näkökulma, jonka perusteella muistaakseni eräs Yhdysvaltain korkeimman oikeuden tuomari kertoi, mitä epäsäädyllisyys on. Hänen mukaansa hän ei osaa sitä määritellä, mutta tietää kyllä nähdessään mikä on epäsäädyllistä ja mikä ei – ”I know it when I see it”. Kun arjessamme kohtaamme päivittäin satoja erilaisia kulttuurituotteita ja –virikkeitä, niin kaikesta kirjaviisaudestamme huolimatta teemme juuri tuollaisia pikaisia määritelmiä: tuo on hyvää, tuo on huonoa – kyllä huonon tunnistaa, kun sen näkee. Ja tällä päättelyketjulla voinkin tulla päätelmään, että pystyisin tarkastikin analysoimaan, miksi Kurren ”In Las Vegas” video on huono, mutta näkeehän sen nyt jokainen ensimmäisellä katselullakin.

Aman tiistaiessee: Poliittisen strategian taito

Kun seuraa suomalaista yhteiskunnallista päätöksentekoa muutaman tuhannen kilometrin päästä ja satunnaisesti, ei voi välttyä tunnelmalta, että strategisesti tärkeät asiat ovat hankalia ja jopa toissijaisia, ja huomio keskittyy taktiseen näppäryyteen. Tietysti on ymmärrettävää, että päivänpolitiikka kärsii keväällä tulevien vaalien läheisyydestä ja hallituksen erittäin niukasta enemmistöstä. Mutta ei tämä strategisen näköalattomuuden ilmiö näytä koskevan vain poliittista päätöksentekoa. Suomalaiset työmarkkinajärjestötkin näyttävät saavan asetelmansa vaivatta umpisolmuun, vaikka edessä olisi vaikka millä mitalla yhteistä tekemistä ja sopimista.

Poliittinen strateginen kyvykkyys on jotain aivan muuta kuin poliittinen taktinen osaaminen. Poliittisten puolueiden oma ohjelmallinen työskentely ja poliittinen strateginen ajattelukyky tuntuu laantuneen viimeisten vuosikymmenien aikana, ja aitoa ja mielenkiintoista ns. suurten linjojen pohdintaa esiintyy vain harvoilla poliittisilla toimijoilla. Vaikka ei samaa mieltä olisikaan sisällöstä, tulee nykyisin silti ikävä Urho Kekkosen ”Onko maallamme malttia vaurastua?” –pamfletin kaltaisia politiikassa mukana olevien pohdintoja ja ohjelmanjulistuksia. Parikin vuosikymmentä sitten tärkeät yhteiskuntapoliittiset keskustelunavaukset tulivat politiikan toimijoiden piiristä, mutta tänään mielenkiintoisia poliittisia keskustelunavauksia on harvassa, ja ne tulevat poikkeuksetta yhteiskuntapolitiikan ytimessä olevien ulkopuolelta.

Ja painetta tehdä yksinkertaistuksia poliittisessa päätöksenteossa lisää populististen ja yhteen asiaan jumiutuneiden puolueiden syntyminen. Ruotsin ennenaikaiset valtiopäivävaalit ovat surullinen esimerkki siitä, kuinka vain yhteen asiaan sementoitunut puolue pystyy halvaannuttamaan poliittista päätöksentekoa. Mutta samalla ei-sanaan linnoittautuneet poliittiset puolueet niin Ruotsissa kuin Suomessakin antavat opetuksen siitä, että asioiden yksinkertaistaminen kiehtoo osaa äänestäjistä, joilla politiikka näyttäytyy vain yhdestä näkökulmasta.

Yritystalouden strategioista vahvasti kirjoittanut Stanfordin yliopiston professori Kathleen Eisenhardt on tiivistänyt, että yksinkertaisina aikoina oli mahdollista laatia monimutkaisia ja monipuolisia strategioita, mutta monimutkaisessa ja nopeasti muuttuvassa ajassa strategian on oltava yksinkertaista. Tähän samaan näkökulmaan liittyy toinen yritystaloudessa opittu viisaus eli yksittäinen strategiadokumentti ei ole mitään, strateginen ajattelu on kaikki kaikessa. Strategian on siis perustuttava jatkuvaan strategiseen, pitkän aikavälin asioiden pohdintaan, mutta oltava muodoltaan selkeisiin perussuuntimiin perustuvaa. Ja tietysti selkeästi viestittävää ja toteutettavissa olevaa – strategian koetinkivi ei sen teoreettinen puhtaus vaan sen käytännön soveltaminen.

Poliittisen strategian taustalla täytyy kuitenkin olla myös taito unelmoida. Täytyy osata hahmottaa minkälainen on tulevaisuuden hyvä maailma. Täytyy pystyä tekemään unelmista todellisuutta eikä todellisuudesta unelmia.  Ja täytyy pystyä tiivistämään unelmat muutamaksi keskeiseksi suuntalinjaksi, joihin poliittisen työnsä perustaa. Nämä suuntalinjat ovat kompassi, jonka lukemien perusteella tehdään poliittisia päätöksiä. Mielenkiintoista onkin nähdä tulevan kevään aikana puolueiden julkaistaessa vaaliteemojaan, perustuvatko ne selkeään yhteiskuntapoliittiseen strategiseen ajatteluun vai haetaanko kannatusta äänestäjiltä mielikuvien varassa.

Aman tiistaiessee: Viihtyykö fasismi meren äärellä?

Omana tapanani on lukea useampaa kirjaa yhtä aikaa. Tämä on usein mielenkiintoista, mutta myös vaarallista puuhaa, koska yhdistelee mielessään vapaamuotoisesti eri kirjojen teemoja ja sekoittelee niistä omia cocktailejaan – joskus onnistuneesti, joskus ontuvasti.

Kun vuoden matkani ensimmäiset kohdemaat ovat olleet Saksa, Espanja ja Italia, niin mikäpä olisi mielenkiintoisempaa matkalukemista kuin Tarmo Kunnaksen ”Fasismin lumous”, jossa pyritään monipuolisesti – ja luvalla sanoen melko pitkäsanaisesti – pohdiskelemaan miten ja miksi Eurooppa hullaantui 1920-1930-luvuilla fasisimiin. Samaan aikaan olen lueskellut Daniel Brookin ”A History of Future Cities” –kirjaa, joka kuvaa neljän tulevaisuuden tärkeän metropolin eli Pietarin, Shanghain, Mumbain ja Dubain historiaa.

Brookin kirjan keskeisiä ja mielenkiintoisia päätelmiä on, että kaikki nämä neljä tulevaisuuden tärkeää kaupunkia ovat olleet yhteiskunnallisen kumouksen ja muutoksen moottoreita omissa maissaan, joskaan ne eivät ole olleet maittensa pääkaupunkeja. Niitä on rakennettu myös muista maista omaksuttujen mallien mukaisesti – suurkaupungin synnyn ajan kaupunkisuunnittelu ja arkkitehtuuri ovat olleet tuontitavaraa. Pietari jäljitteli Amsterdamia ja muita kanavakaupunkeja, Mumbai oli Bombayn-aikanaan toisintoa Lontoosta, Shanghain pilvenpiirtäjät muistuttivat New Yorkia. Myös muualta tulleet ideologiset virtaukset saivat jalansijan juuri näissä kaupungeissa ja levisivät sieltä muualle maahan. Maantieteellisesti mielenkiintoista on se tosiasia, että kaikki nämä kaupungit sijaitsevat meren äärellä.

Jäin tämän havainnon jälkeen pohdiskelemaan kaupungin meren äärellä sijaitsemisen merkitystä – ja sen yhteyttä sisäänpäin kääntymiseen, ääriliikkeisiin, nationalismin nousuun ja fasismiin. Eurooppalaisen fasismin tyyssijat eli Saksa, Italia ja Espanja – ja tärkeät fasismille tilaa antaneet maat kuten Itävalta ja  Romania – ovat kaikki maita, joissa pääkaupunki on sisämaassa ja maan elämän painopiste ja suunta on usein sisäänpäin. Monella tavalla merellinen Espanja tuntuu karttaa tarkastellen olevan siten rakennettu, että pääkaupunki Madrid on sijoitettu siten, että sieltä on absoluuttisesti pisin matka jokaisessa neljässä ilmansuunnassa olevalle Espanjan rannikolle! Berliini on tiukasti sisämaassa eikä Roomakaan nyt varsinainen satamakaupunki ole. Itävallasta ei tarvitse merellistä yhteyttä etsiä ja Bukarestkin nököttää tukevasti sisämaassa.

Eikä tämä havainto merellisyydestä koske vain fasismia: kun Neuvosto-Venäjä ryhtyi kääntymään sisäänpäin, pääkaupunki muutti takaisin sisämaan Moskovaan. Kiinan sisäänpäin suuntautumisessa Beijing on ollut erilainen konservatismin kehto kuin ulospäin suuntautunut Shanghai. Havaintoa voi laajentaa myös maiden sisäiseksi tarkasteluksi ja ottaa vaikkapa Suomen käypäksi esimerkiksi: ovatko Suomessa merelliset rannikkoseudut vapaamielisempiä kuin sisämaan seudut?

Tietysti nyt älyllisesti valppaat lukijat kaivavat muistinsa sopukoista merellisiä, sisäänpäin kääntyneitä maita. Mitenkäs se Portugalin sotilashallinto – eikös Lissabon nyt jos mikä ole merellinen kaupunki? Ja Lontoo on nyt kauempana merestä kuin Rooma, vaikka fasismin kukistamisessa brittien päättäväisyydellä oli melkoinen merkitys. Totta tämä kaikki.

Erilaisia yhteyksiä pohtiessa ja rakentaessa kannattaa muistaa tieteen kultainen sääntö, että korrelaatio ja kausaliteetti ovat tyystin eri asioita. Mutta silti on mielenkiintoista pohtia meren merkitystä myös yhteiskunnalliselle ilmastolle ja ulospäin suuntautumiselle. Meri merkitsee yhteyksiä, kanssakäymistä, vuorovaikutusta, riippuvaisuuksia ja mittaamattomia mahdollisuuksia. Meren moninainen symboliikka on tärkeää, ja tunnemme tänäkin päivänä vasta pienen osan meren salaisuuksista.

Kaiken tämän jälkeen jää pohdiskelemaan, että minkähänlainen Eurooppa olisi ollut lähes sata vuotta sitten poliittiselta kehitykseltään, jos Italian pääkaupunki olisi ollut Genova, Saksan pääkaupunki olisi ollut Hampuri ja Espanjan pääkaupunki olisi ollut Barcelona.

Aman tiistaiessee: Nähtävyys - se olen minä itse

Pompeijin rauniolla käynti oli mielenkiintoinen kokemus. Tietysti näin marraskuulla vierailijamäärät olivat pienehköjä, mutta muutamia vierailijaryhmiä oli käyntimme aikana kaupunkia kiertelemässä. Oppaiden kanssa oli myös joukko parin - kolmen hengen ryhmiäkin liikkeellä. Käynnin jälkeen jäin pohtimaan mitä monet henkilöt paikan päällä kuvasivat, mitä he tallensivat ja miten he kuviaan käyttäisivät ja näyttäisivät.

Samanlaisia asioita pohdiskelin 1980-luvun alussa, kun hahmottelin kulttuuriantropologian seminaarityöni aihetta. En päätynyt lopulta tekemään työtä siitä, mitä ulkomailta valokuvattiin, perhealbumeihin tallennettiin tai ystäville ja tuttaville jopa diaesityksinä tai kaitafilmiesityksinä tarjoiltiin. Kun katselin uudesta näkökulmasta oman perheeni 1960-luvun valokuvia ja kaitafilmejä, kehittelin hypoteesia siitä, millaisia kohteita tai asioita kuvattiin sekä haluttiin tallentaa ja jakaa. Näitä oli kolme ”sisältöluokkaa” eli perinteiset nähtävyydet (jotka olimme oppineet matkakirjoista, aikakauslehdistä, elokuvista jne.), yllättävät samanlaisuudet odottamattomissa ympäristöissä (vaikkapa Valmetin traktori Etelä-Amerikan pelloilla) tai selkeät ja eksoottiset erilaisuudet (vaikkapa perinteinen ryhmätanssiesitys Intiassa). 

Samalla kannattaa muistaa, että valokuvan ottaminen tai kaitafilmille kuvaaminen oli aivan erilainen tapahtuma, jota suunniteltiin kunnolla eikä mitä tahansa räiskitty. Jos aikaisemmin perheen isä asetteli äidin ja lapset seisomaan ikään kuin luontevasti suihkulähteen edessä (sitä ennen äiti nuolaisi kangasnenäliinaa ja hankasi jäätelötahrat lasten naamoista) ja otti yhden - ja varakkaammissa perheissä kaksi – kuvaa, niin kovasti ovat ajat muuttuneet. Valokuvien kehitys kesti päiväkausia ja Kodak-kaitafilmithän lähetettiin ulkomaille kehitettäviksi, josta ne tulivat viikkojen päästä takaisin. 

Muutos tähän päivään kuvien määrässä on valtava, mutta samoin on muutos kuvan välittömässä näkemisessä merkittävä. Nyt voi kohdetta kuvata monta kertaa, kunnes saa onnistuneen kuvan ja vaikka meren tyrskyistä laituriin voi ottaa kymmeniä kuvia, joista yhdessä se suolainen roiskahdus on parhaimmillaan. Ja kuvien jakaminenhan tapahtuu parilla näyttöruudun painalluksella ja on ikään kuin osa tänäistä kuvaamisen tapahtumaa.

Ja mikä muutos onkaan tapahtunut kuvaamisen tekniikassa! Jokaisella ulkomaille matkustavalla varhaisteinilläkin on taskussaan sellainen multimediastudio, joka vastaa teknisiltä mahdollisuuksiltaan Yleisradion 1970-luvun ulkolähetysautoa – on korkealuokkaisella optiikalla varustettu erittäin tarkka kamera, hyvälaatuinen videokamera ja kohtuullinen äänitys- ja äänentoistolaitteisto.  Verkosta hankittavilla ilmaisilla tai halvoilla ohjelmilla voidaan editoida ja koostella mitä hienoimpia esityksiä. Nämä ovat todella monipuolisia multimedialaitteita, ja niitä voi käyttää myös puhelimina. 

Kun näin hienot vermeet on käytössä, niin mitä silloin kuvataan? Vastaus on: minua itseäni. Jos aikaisemmin halusimme kuvalla tai kaitafilmillä tallentaa mielenkiintoista ympäristöä, yhtäläisyyksiä ja eroja ja todistaa, että ”kävin Napolissa”, niin tänään halutaan todistaa, että ”MINÄ kävin Napolissa”. Selfie-aikakausi on itsekeskeisen hedonismin voittoa yleisestä ympäristön tarkastelusta ja tallentamisesta. Kun tarkastelee Facebookia ja muita sosiaalisen median ympäristöjä, kuvat kertovat, kuinka minät juoksevat, syövät, juovat, tanssivat tai matkustavat. Tekninen kehityskin tukee tätä trendiä - esimerkiksi kunnon järjestelmäkameroihinkin on saatavilla jalustoja, joilla voi kuvata itse itseään helposti.

Jos kuvat otetaan muistoiksi paikoista ja tapahtumista ja niissä on keskeisimmässä osassa ”minä itse”, mitä tapahtuu muistoillemme? Onko vaikkapa Pompeijista otetun kuvan mieleen palauttama muisto ”hieno monipuolinen kaupunki kahden vuosituhannen takaa” vai ”ihan hirveät aurinkolasit mulla oli päässä siellä Italiassa”?

Aman tiistaiessee: Menneen ajan kaipuu

Tehdäänpä aluksi ajatusleikki. Jos olisi mahdollista, että keski-ikäinen länsimainen (olkoon nyt vaikka helsinkiläinen) ihminen voitaisiin syväjäädyttää ja herättää onnistuneesti henkiin 50 vuoden päästä syväjäädytyksestä ja jos aikakoneessa olisi kaksi ajankohtaa valittavana eli syväjäädytys vuonna 1914 ja herääminen vuonna 1964 tai syväjäädytys vuonna 1964 ja herääminen vuonna 2014, niin kumpana vuotena syväjäädytyksestä heräävä olisi suurempien orientaatiovaikeuksien edessä?

Vuosien 1914 – 1964 välissä käytiin kaksi maailmansotaa, sodissa monien läheiset kuolivat, vammautuivat tai ainakin joutuivat kotinsa jättämään, monet maat – Suomi mukaan lukien – itsenäistyivät, ainakin suomalaisiin kaupunkilaisiin koteihin tulivat vakiovarusteiksi sisä-WC:t, kylpyhuoneet, sähkövalaistus, jääkaapit. Monella oli puhelin ja televisiokin punki koteihin tai ainakin siellä oli radio tai kaksi. Autojakin liikkui ja lentäen, jos rahat riittivät, pääsi maailmalle ja lentomatkojen kesto oli suunnilleen nykyistä luokkaa. Paljon olisi vuonna 1964 heräävällä vuonna 1914 syväjäädytetyllä veijarilla ollut sulateltavaa ja opittavaa.

Mitä suurta ja mullistavaa arjessamme on tapahtunut vuosien 1964 ja 2014 välillä? Tietysti internet ja mobiiliyhteydet ovat olleet mullistavia, televisiot ovat kasvaneet ja saaneet värit, kodit ovat monipuolistuneet, metrokin kulkee Suomessa yhdessä kaupungissa idästä länteen ja takaisin, lääketieteellinen hoito on kehittynyt – mutta penissilliini oli jo keksitty, mutta sydänsiirtoja ei vielä tehty vasta kuin 1960-luvun lopulla. Elintasomme on noussut, mutta välttämättömyyshyödykkeistä ei enää 1964 ollut pulaa. Ja kyllä: Neuvostoliitto ei ole enää naapurina, vaikka eroa ihan viime aikoina on ollut vaikea havaita. Mutta onko niin, että uskomme aina, että kehitystä tapahtuu kiihtyvällä tahdilla juuri meidän aikanamme?

Voisi väittää, että monet aivan keskeisesti arkeemme vaikuttavat keksinnöt (ns. break-through-keksinnöt) on tehty 1800-luvun ja 1900-luvun taitteen ajoissa: esimerkkeinä nyt vaikkapa hehkulamppu, auto, elokuva ja lentokone. Kun uskomme Mooren lakiin eli siihen, että – kuten suomenkielinen Wikipedia sen kuvaa – ”transistorien lukumäärä halvasti toteutettavissa mikropiireissä kaksinkertaistuu noin kahden vuoden välein”, koskee tämä kiihtyvä kehitys vain yhtä osaa yhteiskunnastamme ja arjestamme.

Ei tarvitse myöskään olla menneisyyden suossa tarpova perussuomalainen pohtiakseen, että olivatko jotkin asiat ennen paremmin. En kyllä muista nuoruuteni ajoilta Helsingissä nykyisen kokoisia leipäjonoja ja sellaista syrjäytymistä, jota nykyisin voi todistaa. Mutta voi haikeasti ja hyväntuulisesti kaipailla asioita, jotka olivat hienoja ja hyviä, mutta jotka aika vei mukanaan. 1970-luvulla nuoruuttaan eläneelle ainakin ajan rock-musiikki oli ihan jotain muuta kuin 1980- ja 1990-lukujen huttu. Mustavalkoinen Suomen televisio oli varsin mustavalkoinen asiaohjelmasisällöiltäänkin, mutta eipä ainakaan tullut monelta eri kanavalta visailuja, kodinlaitto-ohjelmia tai kokkikilpailuja. Ja jos vakaumuksellisena 1970-luvun porvarina nyt saisi valita, että katsooko Reino Paasilinnan dokumentteja vai Big Brotheria, niin valinta ei olisi vaikea.

Amerikkalainen Lesley M. Blume kirjoitti muutama vuosi sitten hauskan kirjan ”Let’s-Bring-Back – An Encyclopedia of Forgotten-Yet-Delightful, Chic, Curious, and Otherwise Commendable Things from Times Gone By”. Kirjailijalla oli apunaan monenlainen joukko newyorkilaisia tuntijoita, jotka koostivat hänen kanssaan kirjaa. Osuvasti aakkosjärjestyksessä asioita esittävä kirja alkaa englanninkielisellä käsitteellä ”acquaintance” eli tuttava – nykyään kaikki ovat ystäviä tai kavereita. Tuttavahan on hieno käsite, johon sisältyy yhtä aikaa sekä yhteyttä mutta myös etäisyyttä. Vuosikymmenien takaisessa työyhteisössäni oli vanhempi herrasmies, joka asui rivitalossa ja aina kätteli naapurit pihalla tai kadulla nähdessään – häntä pidettiin hyväkäytöksisenä ja kohteliaana miehenä, mutta näin naapurit eivät tulleet liian läheisiksi ja pihatalkoissakaan ei tarvinnut rämpiä. Tietysti meistä monelle on ”tuttavaa” tunnetumpi termi ”entinen hyvän päivän tuttuni”, joita itsellenikin on vuosien varrella kertynyt riittävä lauma.

Ja muita Blumen kirjaamia asioita, joista itse muistelin lämmöllä, olivat esimerkiksi arvokkaasti vanheneminen (terveisiä vaikka Hannele Laurille), lääkärien kotikäynnit (ainakin silloin vastaanotto alkaa ajallaan), iltapäiväcocktailit (milloin sinulle kotiin tullessasi tarjoiltiin Dry Martini?), kaitafilmien tai lomadiasarjojen näyttäminen ystäville (voivat kyllä siirtyä em. kategoriaan ”entiset hyvän päivän tutut”….) tai kunnolliset radiokuunnelmat (olisiko tässä nyt hyvä käyttötarkoitus sille Yle-verolle?).

Ja omasta kokemuksestani voin kertoa, että vaikkapa Commodore64-pelibileet ovat varsin mainio juttu ja eivät ne pelitkään niin huonoja olleet (joskaan joystickejä ei taida enää saada, joten SummerGames on pannassa!). Vinyylilevyjen kuuntelu on rahinoineen hieno kokemus, vaikka joutuukin sohvalta nousemaan noin 20 minuutin välein levyn puolta vaihtamaan. Kirjan lukeminen kotikirjaston nojatuolissa on hieno tapa viettää iltaa. Vanhempien ihmisten teittely ensimmäistä kertaa tavatessa tuntuu mukavalle ja luontevalle.

Kaikki entinen ja vanhanaikainen ei kuitenkaan ole aina väistämättä hyvää. Kuolasimme aikoinaan pitkään nahkaista Chesterfield-kalustoa, koska siinä oli tiettyä taikaa. Ei se koskaan sopinut 1960-luvulla suunniteltuun tapiolalaiskotiin ja oli helvetin huono istuakin!

Aman tiistaiessee: Overconnected ja hitaan internet-yhteyden tuska

Aihe tähän tiistaiesseeseen syntyi varsin konkreettisesti: Palermon asunnossamme on internet-yhteys, joka sallii vain tietyn määrän tiedonsiirtoa kuukaudessa. Ja tämä pamahti tietysti meillä täyteen viikossa ja sen jälkeen yhteys on raivostuttavan hidas – sähköpostiyhteyden lataaminen kestää minuuttikaupalla ja mistään monimuotoisesta verkkosisällöstä ei pääse nauttimaan. Vuokraemäntämme ei saanut helposti lisäkapasiteettia yhteyteemme, joten päädyin ostamaan oman mokkulan italialaisine SIM-kortteineen, jolla nyt taas surffaamme iloisesti ja maailmamme on tolallaan.

Ja sitten pohdiskelen, että olemme sapattivuodella ja periaatteessa irti työn oravanpyörästä ja löydämmekin itsemme yhteyksien oravanpyörästä. Onko pelkona, että maailma ympärillämme katoaa ja läheisemme ja ystävämme meidät tyystin unohtavat, jos emme päivitä blogiamme, viestittele Facebookissa, käy tykkäämässä kavereiden sivuista ja vastaa sähköposteihimme vuorokauden sisällä? Kaihoten muistan lukeneeni New York Universityn mediaekologian professori Neil Postmanista, joka kirjoitti mm. mainion kirjan ”Huvitamme itsemme hengiltä” 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa piti esitelmän ”Informing Ourselves to Death”. Muistikuvani on, ettei käyttänyt hän käyttänyt kännykkää eikä faksia eikä perustanut puhelinkeskusteluista vaan piti professorina viikoittain vastaanoton, johon opiskelijat tulivat sitten asiansa kertomaan. Ehkäpä hänelle jäi näin aikaa pohdiskella digitaalisen kulttuurimme syvintä olemusta.

Kolmisen vuotta sitten ilmestyi erinomainen William Davidowin kirja  ”Overconnected - The Promise and Threat of the Internet”. Davidowin keskeinen väite on, että olemme liiaksi riippuvaisia verkkoyhteyksistä ja verkkopalveluista. Etenkin niiden nopeus saa meidät tekemään nopeita ja harkitsemattomia ratkaisuja ja arvioita. Jos tähän näkökulmaan yhdistää loistavan Daniel Kahnemanin (”Thinking, Fast and Slow” – suomeksi ”Ajattelu nopeasti ja hitaasti”) esittämän väitteen ajattelumme kahdesta järjestelmästä eli Järjestelmästä 1, joka on nopea, intuitiivinen ja emotionaalinen ja Järjestelmästä 2, joka on hitaampi, harkitsevampi ja loogisempi, niin helposti voisi tehdä päätelmän, että ollessamme ”ylitsevuotavan yhteydellisiä” ja nopeiden tietoliikenneyhteyksien varassa, teemme silloin myös nopeita, intuitiivisia ja emotionaalisia päätöksiä. Kelpo esimerkki tällaisesta voisi olla vaikkapa nuorten aikuisten aamuyön tunteina aiemmin kännykällä ottamat pikavipit.

Davidowin väitteet tietysti ovat vielä konkreettisemmin tuikeita, kun kyseeseen tulevat automatisoidut tietokoneiden ja tietojärjestelmien väliset yhteydet. Monen muistissa lienevät virheet, joita USA:ssa ja muuallakin maailmassa tapahtui, kun tietokoneet kävivät automatisoitua osakekauppaa, jossa sekunneissa miljardit dollarit liikkuivat ennaltamääriteltyjen parametrien mukaisesti mutta vääriin (käsinsyötettyihin) tietoihin perustuen. Yliyhteydellisyys on siis tehnyt maailmastamme yhteyksiltään nopeamman, mutta onko se tehnyt siitä paremman?

Jos alamme saamaan lähes fyysisiäkin vierotusoireita, kun internet-yhteys ei toimi, niin tietysti kannattaa peilin edessä pohdiskella hetken aikaa, olivatko elämän prioriteetit ihan tolallaan. Tästäkin esseen tekstistä suurin osa syntyi muistitiedon varassa, mutta kävin tietysti Amazon.comista tarkistamassa Davidowin kirjan nimen ja painovuoden ja Wikipediasta kertaamassa Neil Postmanin elämäkertaa. Ehkä olisin voinut julkaista tämän tiistaiesseen ilmankin noita tarkistuksia, mutta yhteydellisinä aikanamme se jotenkin tuntui niin luontevalle!

Aman tiistaiessee: Olisiko tarjolla positiivisia utopioita?

Luin syyskuussa kaksi oivallista suomalaista esikoisteosta: Emmi Itärannan ”Teemestarin kirjan” ja Mikko-Pekka Heikkisen ”Terveiset Kutturasta”. Molemmat olivat sykähdyttäviä lukukokemuksia, tosin eri syistä. Itärannan hieno teos kuvaa ei-niin-kaukaista lähitulevaisuutta, jossa puhtaasta vedestä on tullut erittäin rajallinen luonnonvara. Itärannan kirjan tarina ja juoni olivat mallikkaita, mutta usein jäin nauttimaan hänen hauraankauniista kielestä, joka aina välillä rimaakin hipoen selviytyi lyyrisestä ilmaisustaan sujuvaan kerronnan virtaan. Heikkisen hulvaton kirja kertoo Pohjois-Suomen miesten mitan täyttymisestä, uudenlaisesta Suomen sisäisen konfliktin kärjistymisestä ja lopulta Pohjois-Suomen sodan julistamisesta Etelä-Suomelle. Heikkisen veijarimainen, mutta tosielämän ilmiöistä perustansa hakeva, tarina on kelvollinen ja hänenkin kielellinen valmiutensa oli ihailtavaa.

Kokosin muutama vuosi sitten Suomen Toivo –ajatuspajalle tulevaisuuden kaupunkeja käsittelevän elokuvasarjan. Päädyimme esittämään Fritz Lang –klassikon ”Metropolis”, Ridley Scottin erinomaisen elokuvan ”Blade Runner” ja Francis Lawrencen vetävän ohjauksen ”I am Legend”. Muitakin tulevaisuutta käsitteleviä elokuvia oli tarjolla – vaikkapa Luc Bessonin ”Fifth element” tai Jean-Luc Godardin ”Alphaville” (jota on suomeksi muistettu nimellä ”Lemmy Caution – piru mieheksi”….), mutta kolmeen edellä mainittua sitten valitsimme esitettäviksi ja sen jälkeen yleisön kanssa keskusteltaviksi.

Niin Itärannan ja Heikkisen lukukokemuksien kuin elokuvasarjan valmistelunkin jälkeen jäin pohdiskelemaan positiivisten utopioiden puutetta kirjallisuudessa ja elokuvissa – ja ehkä myös mielissämme. Kirjojen ja elokuvien (ja muidenkin kulttuurituotteiden) tulevaisuudenkuva on kylmänkalsea ja ankea – meillä on edessämme autoritaarisuutta, valvontaa, eriarvoistumista, tieteen väärinkäyttöä, asuttujen seutujen autioitumista, nälänhätää, joukkokuolemia, tappavia pandemioita.

Kun löydämme väärinkäytöksiä vaikkapa julkisen vallan puuttumisessa yksilöiden elämään, on ”1984” ikään kuin taikatermi; kollektiivisessa alitajunnassamme osaamme välittömästi yhdistää sen orwellilaiseen kauhukuvaan. Samalla tavalla osaamme kohta ymmärtää, että leviävät kulkutaudit tai autioituminen ovat kirjoissa ja elokuvissa olleet kuvattuina ja näin meidän näkökulmamme niihin muodostuu ehkä vaivattomammin. Ebola-keskustelussa odotan vain sitä hetkeä, kun yhtäläisyydet Tuntematon uhka –elokuvaan tai I am Legend –elokuvana ilmaantuvat julkiseen keskusteluun.

Miksi tulevaisuus nähdään erilaisissa kulttuurin tuotteissa niin synkkänä? Totta on, että esimerkiksi Risto Isomäen mainioiden kirjojen maalaamat tulevaisuudennäkymät perustuvat valitettavan oikeisiin faktoihin ilmastonmuutoksesta ja monet muutkin kirjailijat ovat osanneet oikein hahmottaa tulevaisuuden haasteita. Mutta jos katsomme maailmaa vaikkapa suomalaisin silmin 1950-luvulta nykypäivään, harva kai vakavissaan väittäisi elämämme kokonaisuudessaan muuttuneen kurjemmaksi: olemme eläneet rauhan aikaa ja sodissa kuolleita tai haavoittuneita ei ole meillä ollut, elinikä ja elämisen laatu ovat keskimäärin nousseet, koulutus on parantunut ja monipuolistunut. Totta on myös tietysti se, että meillä on syrjäytyneitä, työtä vailla olevia, leipäjonoissa seisovia, yksinäisiä. Ja vaikka maailmassa eriarvoisuuskin on kasvanut, niin kuitenkin myös parissakymmenessä vuodessa Kiinassa (osin kiitos meidän kyltymättömän halumme kuluttaa entistä enemmän tavaroita entistä halvimmilla yksikköhinnoilla) on absoluuttisesta köyhyydestä noussut satoja miljoonia ihmisiä materiaalisesti ihmisarvoisempaan elämään.

Ja kyllä – olen sitä mieltä, että kirjallisuuden ja elokuvien pitää puuttua oikeisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin ja olla aina heikkojen puolella, koska heidän on vaikeaa saada omaa ääntään kuuluviin. Mutta olisiko kohtuutonta toivoa, että tulevaisuutta kuvaavissa kirjoissa ja elokuvissa joukkoon eksyisi myös sellaisia teoksia, joissa eri ihmiset yhdessä löytävät ratkaisuja maailman ongelmiin, eläisivät pitempään, paremmin ja onnellisempina ja kulkisivat kohti sopusointua ja onnea?

Aman tiistaiessee: Mikä ihme muutamia nettikeskustelijoita oikein vaivaa?

Tein tässä kuussa esitystä terveydenhuollon piirissä toimivista verkkoyhteisöistä ja niiden erilaisista keskusteluista. Valitsin otokseeni suomalaisia aktiivisia verkkokeskusteluja kolmesta erilaisesta yhteisöstä eli yhdestä potilasjärjestöstä (diabeetikot) kaksi aktiivista keskustelua, yhdestä terveysprojektista (tupakoinnin lopettajat) kaksi aktiivista keskustelua ja avoimesta Suomi24-ympäristön Ellit.fi-ympäristöstä (terveyden aihealueelta) kaksi aktiivista keskustelua. Pidän tätä tärkeänä tutkimuskohteena, koska internetissä on tarjolla laajasti tavallisten käyttäjien tuottamaa terveyttä käsittelevää aineistoa ja tätä aineistoa käytetään runsaasti hyväksi – ihmiset hakevat kliinisen terveyden tiedon ohella myös kokemuksia, vinkkejä ja toveruutta. Samoin useammat alan tutkimukset ovat osoittaneet, että etenkin turvallisissa ja aihepiiriltään kiinnostavissa verkkoyhteisöissä ihmiset jakavat yllättävän paljon henkilökohtaistakin tietoa ja omakohtaisia, kipeitäkin kokemuksia.

Arviot ovat yhtäläisiä eri tutkijoilla siitä, että valtaosa internetin sisällöstä on tavallisten arkisten käyttäjien tuottamaa – vain arviot siitä, onko määrä 75 vai 90 prosenttia vaihtelevat. Ja käyttäjien tuottamalla sisällöllä on tärkeä merkityksensä - esimerkiksi kroonisten sairauksien potilaiden yhteisöillä on tärkeä merkitys myös arjen jakamisessa, arjen vahvistamisessa ja keskinäisessä toveruudessa.

Oma näkökulmani oli arvioida keskustelupalstojen sisältöä ja pääväitteeni oli, että usein yksittäisten käyttäjien kirjoittamassa sisällössä on mukana sekä selkeää asiatietoa (esimerkiksi tietoa tietyn lääkkeen annostelusta) kuin myöskin henkilökohtaista kokemuksien jakamista (esimerkiksi kokemuksia tietyn lääkkeen annostuksen muuttamisesta). Juuri henkilökohtaiseen kokemukseen tukeutuminen tekee näiden keskustelupalstojen sisällöstä muille käyttäjille mielenkiintoista.

Tulokset eivät ehkä olleet kovinkaan hämmentäviä eli diabeetikkojen ja tupakoinnin lopettajien verkkoyhteisöissä keskustelu on rakentavaa ja toisiaan kunnioittavaa. Samoin keskustelijat nivoivat omissa viesteissään usein toisiinsa selkeää alan tietämystä (esimerkiksi lääkityksestä ja ravinnosta) omakohtaisiin kokemuksiin ja tuntemuksiin. Keskustelut usein rullasivat ikään kuin itsestään eteenpäin, kunnes saavuttivat tietyn kyllästymispisteen, jolloin keskustelijat olivat ilmeisimmin kaiken tähdellisen tästä asiasta kertoneet. Etenkin tupakoinnin lopettajilla, mutta myös diabeetikoilla, oli rohkaisevaa toisten kannustamista ja tsemppausmielialan nostamista esteiden voittamiseksi.

Mutta avoimeen keskusteluympäristöön siirryttäessä sitten muutokset olivatkin melkoisia. Kun otosperiaatteenani oli valita tutkittavaksi (laajasti ottaen) laajin keskustelu lääketieteellisestä teemasta ja laajin keskustelu ravitsemukseen tai elämäntapaan liittyvästä teemasta, niin otokseen tulivat keskustelut naisesta miesgynekologin asiakkaana ja sipulin käytön vaihtoehdoista ruokavaliossa. Gynekologikeskustelu pysyi vielä jokseenkin asiassa (9 % viesteistä oli trollausta tai suoraan aiheen oli keskustelua), mutta se onneton käyttäjä, joka aloitti keskustelun sipulin käytön vaihtoehdoista ruokavaliossa, saattoi todeta muutamaa kuukautta myöhemmin, että keskustelussa oli lähes sata viestiä, joista yli 70 % oli trollausta tai ei liittynyt aloitettuun keskusteluaiheeseen!

Olen sosiaalisen median koulutuksissani joskus käyttänyt taannoisen Ihmisten puolue –sarjan mainiota sketsiä, jossa puolueen puheenjohtaja Tapani Riihimäki (Taneli Mäkelä) ruotii nettikeskustelua ja itsekin tähän maailmaan sisään solahtaa että napsahtaa. Tämän huikeanhauskan - mutta valitettavan todellisen – sketsin voit käydä katsomassa vaikkapa YouTubesta tällä www-linkillä.

Voin vakuuttaa, että Tapsa Riihimäen purkausta oli huomattavan paljon hauskempi katsoa ennen kuin ryhdyin tähän urakkaan eli lukemaan useampaan kertaan noita viestejä, luokittelemaan niitä ja analysoimaan tarkemmin niiden sisältöä. Kun Suomi24:n kaltaisille keskustelupalstoille ei tarvitse rekisteröityä, voi esiintyä erilaisten aliaksien alla (tai vain vieraana) ja muutenkin voi olla kohtuullisen varma, ettei mellastamisestaan joudu vastuuseen, niin ihan holtittomaksihan siellä muutamien käytös tuntuu menevän. Suorastaan sääliksi käy niitä vakavamielisiä käyttäjiä, jotka hakevat apua käytännön arkisiin ongelmiin, koska muutama höyrypää leimaa sipuliallergikot mielenterveydeltään horjuviksi tai kertoo tahallaan laittavansa sipulia välttäville sipulia ruokiinsa tai kyselevät, onko naiskäyttäjä muslimi, jos menee mies mukanaan gynekologin vastaanotolle. Mikä oikeasti näitä ihmisiä vaivaa?

Aman tiistaiessee: Olisiko kirjailijan pitänyt pysyä kotona?

Dekkareita lukiessa törmää silloin tällöin kirjailijan outoon haluun viedä vakiohenkilönsä – sankarinsa, jos niin halutaan – ratkomaan rikoksia oman ympäristönsä ulkopuolelle. Luin hiljattain Liza Marklundin ”Paikka auringossa”, jossa Annika Bengtzon ratkoi rikoksia rosmoja ja poliiseja vilisevällä Espanjan Aurinkorannikolla. Ei toiminut oikein sutjakkaasti tämä ympäristö, vaikka espanjankielisiä ruokafraaseja ja ympäristön kuvauksia olikin joukkoon siroteltu. Vuosien takaa muistan vaivaannuttavan lukukokemuksen, kun muuten arvostamani Seppo Jokinen oli vienyt Sakari Koskisensa Kreikkaan ratkomaan rikosta – parempi olisi ollut pysyä siinäkin kirjassa Tampereella. Eipä Georges Simenonin ”Maigret New Yorkissa” sekään kuulunut suosikkeihini vaan Pariisi ja Ranska istuivat pariisilaiskomisarion ympäristöiksi paremmin. Muutama muukin tällainen onneton ympäristönvaihdos on tullut vastaan. Onneksi monet rikoskirjailijat ovat tämän ansan myös välttäneet, ja luettaviksemme eivät ole joutuneet esimerkiksi ”Harjunpää ja havaijilainen kaislahame” tai ”Susikoski Sudanissa”.

Tiettyyn jännityskirjallisuuden genreen ulkomailla pyyhältäminen kuuluu jopa keskeisenä juonielementtinä. Salaisten agenttien täytyy vain pelastaa maailmaa muuallakin kuin Kärsämäellä ja Pöytyällä, ja kun kansainväliset roistot liikkuvat maalla, merellä ja ilmassa – ja vähän muuallakin – niin perässähän täytyy sankareiden painaa.  Suomessakin tätä lajia osataan, kun osa vaikkapa Ilkka Remeksen ja Taavi Soininvaaran jännäreistä osaa oivasti käyttää hyväksi erilaisia kansainvälisiä ympäristöjä. Hyvänä pidän myös Risto Isomäen monia kirjoja, joissa maailmaa täytyy ekokatastrofiin herätellä tai siltä pelastaa monissa eri ympäristöissä. Mutta täytyykö kaikkien olla niin globaaleja?

Ymmärrystäni saa osakseen kirjailijoiden luovuus ja mielikuvitus. Voin hyvin kuvitella, miten kirjailijat matkoillaan jatkuvasti skannaavat ympäristöään ja pohdiskelevat mitä eri ympäristöissä voisi tapahtua. En ole niin kyyninen, että uskoisin tämän tapahtuvan pelkästään sen takia, että matkakulut ja päivärahat saa näin verovapaina vaan kyseessä on varmasti aito luomisprosessi. Tätä luomistyötä voi myös helpottaa se tosiasia, että monelle suomalaiselle Kanarian saaret saattaa olla tutumpi käyntikohde kuin se Kärsämäen keskusta.

Mutta mikä näissä sitten lukijana mättää? Ensimmäinen haaste lukemissani ulkomaille sijoitetuissa dekkareissa liittyy juonenkulkuun ja uskottavuuteen. Omia sankareitaan täysin toisiin ympäristöihin sijoitettaessa kirjailija joutuu tekemään sellaisia juonenkulun valintoja, jotka eivät usein uskottavuutta palvele. Uskottavuus on varmasti koetuksella, kun esimerkiksi (nostamatta Marklundia nyt tikun nokkaan vaan käyttämällä hänen kirjaansa esimerkkinä) ruotsalaisjournalisti ratkaisee Välimeren alueella rikosvyyhtiä. Toinen haaste on uskottava ja luonteva ympäristön kuvaus; kun ympäristöä ei tarkkaan tunne, niin väistämättä välillä kirjojen kansien väliin eksyy matkailutoimistomaista stereotyyppistä ja imelää kuvausta. Valitettavasti nämä tekstit muistuttavat usein 1950- ja 1960-lukujen aikakauslehtiemme Miehemme maailmalla –juttuja.

Mutta kolmas haaste on mittavin: sankarimme oman ylivertaisuuden korostaminen vieraissa ympäristöissä. Henkinen banaanitasavallan asioiden hoidon mentaliteetti punkee teksteistä läpi, kun pohjoismaalainen poliisi tai toimittaja pistää omalla lyhyellä vierailullaan nippuun paikalliset poliisivoimat, Interpolin ja muutaman paikallisen tutkijan. Rasismikortti on aina vaarallinen käyttää, ja siksipä en tätä piileväksi rasismiksi leimaakaan – mutta kyllä epäsuhtaiseksi kuvaksi ”meistä” ja ”muista”.

Eikö maapalloistuminen (vaikka se on globalisaatiosta tönkkö käännös) edellytä, että kaikki asiat nähdään glokaaleina – on aina globaali ja lokaali näkökulma ja ne kulkevat yhdessä. Näin myös täytyisi rikoskirjallisuudessa nähdä. Sallikaa minun olla eri mieltä – hyvässä rikoskirjallisuudessa kotonakin saa pysyä ja antaa lukijoiden nauttia siitä hienosta ympäristöstä, jonne on usean kirjan ajan sankarinsa ja tapahtumansa sijoittanut!

Medicine 2.0 -konferenssissa Torremolinoksessa

Olin torstain ja perjantain Torremolinoksessa järjestetyssä Medicine 2.0 -konferenssissa, joka on maailman johtavia eHealth-alan tapahtumia (ja perinteisen blogimme tiistaiesseeni sijaan viimeistelin tätä esitystäni koko alkuviikon). Torstaina minulla oli ns. poster-esitys eli omaa tutkimustani koskeva julistemuotoinen esitys eri toimijoiden rooleista terveydenhuollon käyttäjäyhteisöissä. Asiasta kunnolla kiinnostuneet - tai vain kohteliaat - kollegani voivat tutustua esitykseni abstraktiin tällä www-linkillä.

Olin ajatellut - melko tavanomaiseen tapaan - posteriesitysten olevan sellaisia, jotka eivät saleissa yleisölle kelpaisi ja olisivat esittäjille jotenkin alempiarvoisia, mutta nyt kokemukseni oli täysin toisenlainen ja jopa päinvastainen. Pidin kaksi vuotta sitten samassa konferenssissa Bostonissa saliesityksen ja sain pari kohteliasta kysymystä ja yhden yhteydenoton. Nyt aikaa oli seistä posterijulisteeni luona tunti lounastauolla ja kaksi puolen tunnin kahvitaukoa. Sain kaikkiaan seitsemän kiinnostunutta yhteydenottoa ja kaikkien heidän kanssaan mielenkiintoisen keskustelun. Lisäksi oli vielä pari-kolme tutkimuksestani kiinnostunutta henkilöä, joilta sain hyviä ideoita aiheeni edelleen kehittämiseksi. Eli tästä lähin kansainvälisiin konferensseihin, ainakin silloin kun esitys on vielä kehitysvaiheessa, tarjoan mieluummin posteria!

Tänään oli puheenjohtajoimassa yhtä paneelia ja sekin meni mukavasti - aihe oli Aalto-yliopistoa lähellä olevalle mieluinen eli kuinka teknologia, liiketoiminta ja design saadaan toisiaan täydentämään. Järjestäjät olivat ystävällisiä ja jakoivat myös Flickr´n kautta satoja kuvia, joita osanottajat saavat käyttää omissa blogeissaan ja twiiteissään - kiitoksia!

Mielenkiintoisia aihioita tässä konferenssissakin oli, mutta järjestäjät olivat jakaneet tänä vuonna konferenssin kahteen osaan eli eurooppalaiseen (Torremolinos) ja pohjoisamerikkalaiseen (Havaiji). Ei ollut sittenkään kunnolla toimiva järjestely, kun monia mielenkiintoisia esityksiä USA:sta jäi väistämättä puuttumaan ja hyviä ja monipuolisia kansainvälisiä kontakteja ei ollut yhtä paljon kuin olisi ollut laajemmassa tapahtumassa.

Aman tiistaiessee: Diktatuurit dekkarien maisemina

Muutaman viimeeksi kuluneen vuoden aikana olen kiinnittänyt huomiotani dekkarimaailmassa melko tuoreeseen ilmiöön - dekkareiden sijoittamiseen synkkiin eurooppalaisiin diktatuureihin. Hitlerin-aikainen Saksa on erityisen suosittu ympäristö, johon monet hyvät dekkarikirjailijat ovat teostensa tapahtumat sijoittaneet. Mutta myös Stalinin-aikainen Neuvostoliitto on kiehtonut muutamaa dekkarikirjailijaa. Näiden diktatuurien varjotkin pelottavat monia, ja massamurhaajadekkarigenrehän on ihan lastenleikkiä siihen verrattuna, kuinka suruttomasti omia kansalaisia pahoinpideltiin ja murhattiin, ja toisen maailmansodan aikana lahdattiin niin omia kuin vieraitakin. Miksi dekkareita sijoitetaan näihin vastenmielisiin ympäristöihin?

Mutkikkaaksi näiden dekkareiden inhoamisen ja välttämisen tekee se, että monet niistä ovat kirjoina hyviä, jopa erinomaisia. Suomeksikin on julkaistu erinomaisena pitämäni Philip Kerrin Berliini Noir –sarjasta jo kolme teosta. Kerriä ei tosin voi syyttää viime aikoina aloittaneeksi; sarjan ensimmäinen kirja ilmestyi englanniksi jo vuonna 1989. Hän osaa kuvata oivasti myös iäksi Hitlerin myötä kadonnutta Berliiniä ja sen tunnelmia.

David Downing aloitti 2007 Berliiniin 1930-luvulle ja toisen maailmansodan aikaan sijoittuvan ns. Station-sarjan, jossa toistaiseksi on ilmestynyt englanniksi kuusi kirjaa – pari niistä olen lukenut ja hyviä kirjoja nekin. Ja Saksa, mutta etenkin Berliini, ovat olleet myös maisemina muillekin kirjoittajille. Suuri suosikkini Robert Harris sijoitti hänkin ensimmäisen dekkarinsa juuri Berliiniin ja Hitlerin-aikaan, joskin hänen Fatherland-kirjassaan, kuten tunnettua, Hitler voitti toisen maailmansodan ja rakensi Berliiniä omien ja Speerin arkkitehtoimien suunnitelmien mukaisesi 1960-luvun todelliseksi metropoliksi.

Hitlerin Saksa on otollinen ympäristö, koska muutokset Saksassa 1930-luvulla olivat syvällekäyviä ja rajuja. Mutta dekkari Stalinin-ajan Neuvostoliitossa – eikö se tunnu jo aika paksulta? Eipä tunnu ainakaan Sam Eastlandistä, joka on kirjoittanut jo viisi dekkaria, joissa sankarina on suomalaissyntyinen komisario Pekkala, jolla on omituislaatuinen, mutta luottamuksellinen suhde Staliniin. Pekkala on menettänyt uskonsa jo aikoja sitten ideologioihin, mutta diktatuurissa on koetettava selvitä hengissä. Mutta Eastland päästää kirjoissaan Stalinin esiintymään myös hieman Joe-sedän imagon mukaisena veijarina. Onneksi kukaan Eastlandin kollegoista ei ole vielä esittänyt Hitleriä kujeilijana! Myös Tom Rob Smith on sijoittanut oivallisia kirjoja 1950- ja 1960-lukujen Neuvostoliittoon. Monelle tullee myös hakematta mieleen Martin Cruz Smithin ”Gorkin puisto” eikä vähiten sen vuoksi, että sen elokuvasovitusta filmattiin Helsingissäkin, jolloin Kansallismuseon torniin hilattiin punatähti.

Ja tietysti aivan oma genrensä ovat Eurooppaa sotaan luisuvana mantereena kuvaavat jännityskirjat, joiden esikuvana voi usein pitää Eric Amblerin tuotantoa, joka alkaa jo 1930-luvun lopulta – hienoja kirjoja, jotka osuvasti kuvaavat aikaansa, vaikka olivat kirjoitettuja niin lähellä tuota aikaa. Ambleriaanista perintöä mielestäni on parhaiten jatkanut Alan Furst, joka on saanut teoksiinsa saman vääjäämättömästi suureen inhimilliseen katastrofiin vievän imun tunnelman, joka oli myös Amblerin kirjoissa vahvasti läsnä.

Mutta miksi kirjailijat sijoittavat dekkarinsa näihin ympäristöihin? Ensimmäisenä selityksenä mieleeni tulee tietty vastakkainasettelun helppous. Hyvä on hyvää ja paha on pahaa, ja kun kaikki harmaan sävyt puuttuvat ympäristöstä, on kirjojen päähenkilöiden – niin kuin lukijoidenkin – helppo valita puolensa. Samalla hyvän puolesta taistellessa voi ottaa suurempia vapauksia oikeuden nimissäkin, kunhan ei jää kiinni. Kirjojen päähenkilöt käyvät kahta taistelua, joista toisessa selvitetään rikosta ja toisessa taistellaan väärää ja väkivaltaista järjestelmää vastaan.

Toinen mieleeni tullut selitys on erilaisten tenhoavien, mutta sodassa iäksi tuhottujen, ympäristöjen ja tunnelmien kuvaaminen, joka antaa hienovireisen piirteen näille teoksille. Ensimmäisen ja toisen maailmansodan välisen ajan Berliinistä ei dekkarin ympäristö voi paremmaksi muuttua, kun kaikkea on tarjolla. Varmasti vallankumouksen jälkeinen Moskovakin on mitä otollisin paikka dekkarin ympäristöksi. Samalla on kuitenkin ihailtava esimerkiksi Sam Eastlandin ja Tom Rob Smithin taitoa tehdä 1950- ja 1960-lukujen Neuvostoliitosta kaikessa pelkistyneisyydessään mielenkiintoinen ympäristö.

Kolmas selitys voi olla varsin maallinen: monille lukijoille voidaan dekkarin ympäristö kuvata helpostikin, koska ”kollektiivisessa alitajunnassamme” meillä on kuva Hitlerin ajan Berliinistä tai Stalinin ajan Neuvostoliitosta. Ja kun tiedämme ajan diktaattorien hirmuteot, niin heidän järjestelmänsä haastava ja heidän kanssaan rajallista kissa ja hiiri –leikkiä harjoittava sankari tuntuu vielä urhoollisemmalta kuin tavanomaisessa ympäristössä rikoksia ratkova nuhjaantunut etsivä.

Aman tiistaiessee: Hieno Skotlannin kansanäänestys

Tämä tiistaiesseeni poikkeaa aiemmista tiistaikirjoituksistani, joissa käsittelin kirjallisuusaiheita. Tällä kertaa ajattelin kirjoittaa Skotlannin itsenäistymisen kansanäänestyksestä, joka ei ehkä täytä esseen muotovaatimuksia, mutta on silti mielenkiintoinen aihe.

Skotlannin itsenäistymistä koskevaa kansanäänestystä oli mielenkiintoista seurata syyskuisessa Berliinissä. Kun samaan aikaan Saksassa palataan takaisin neljännesvuosisadan päähän Saksan yhdistymisen ensitahteihin, on luonnollisesti haastava kontrasti pohtia kansanäänestystä valtiosta eroamisesta, kun täällä televisiotuutin täydeltä tulee muisteluohjelmia vuodesta 1989 ja Saksan kohtalonhetkistä. Toinen mielenkiintoinen piirre omassa elämässäni tulee siitä, että seuraavana matkakohteenamme on Espanja, joka on hoitanut Katalonian toiveita itsenäisyyttä koskevasta kansanäänestyksestä kovin toisella tavalla kuin britit. Ja kolmas riemastuttava piire on ollut, että samaan aikaan olen lukemassa Mikko-Pekka Heikkisen hulvatonta Terveiset Kutturasta -kirjaa, jossa pohjoisen Suomen miesten pinna lopulta palaa Etelä-Suomen harjoittamaan jatkuvaan kasvukeskusajatteluun ja Pohjois-Suomi lähtee sotaan Etelä-Suomea vastaan.

Näen Skotlannin kansanäänestyksessä paljon hyvää. Tärkeä asia oli, että tämä pitkään esillä ollut asia tuli kansanäänestykseen. Toinen tärkeä asia mielestäni oli, että vaihtoehdot olivat selkeät. Olen itsekin pohdiskellut, että kansanäänestyksessä pitäisi olla riittävästi taustoitettu erilaisia vaihtoehtoja seuraamuksineen, mutta lopultahan kuitenkin vaihtoehdot on esitettävä selkeästi eli kyllä vai ei. Ja kolmas hyvä asia oli, että tulos oli selkeä ja kiistaton yli 10 prosentin marginaalilla - ja tätä selkeyttä tukee myös korkea äänestysprosentti. Siis hieno juttu, että äänestettiin ja vielä hienompi juttu, että tuloksesta ei jää pohdiskeltavaa. Jos Skotlannin itsenäisyys ja oma päätäntävalta myös kasvavat, niin hieno juttu sekin.

Lähes hupaisaa oli seurata erilaisia kommentaareja kansanäänestyksen tuloksen selvittyä. Muutaman pienen EU-maan - esimerkiksi Luxemburgin - ulkoministeri kiitteli tulosta ja korosti, että EU tarvitsee yhtenäisyyttä. Hienoa, että Glasgow'n esikaupungin kokoisen maan ministeri näin pitää huolta Euroopasta! Vakavasti puhuen Skotlannin itsenäistyminen olisi ollut hieman pitemmän kaavan vaativa järjestelykysymys, mutta aivan tehtävissä oleva puhde. Katsotaanpa Suomesta vaikka lahden eteläpuolelle Viroa, joka aivan tyhjästä rakensi toimivan valtion ja yhteiskunnan  valuuttoineen, yhteiskunnallisine instituutioineen ja kansalaisille suunnatuilla palveluillaan - esimerkiksi Viroon nähden Skotlantihan olisi ravitermeillä ollut liikkeellä todelliselta etumatkalta. Tsekkoslovakia jakautui nätisti Tsekiksi ja Slovakiaksi, ja ihan toimivia valtioitahan nuokin tuntuvat olevan, kun ottaa huomioon, mistä tilanteesta nekin lähtivät itsenäistymään.

Mutta entä Katalonia, Katalonia? Espanjan keskushallinto tuntuu täysin kovakorvaiselta ajatukselle Katalonian itsenäisyyttä koskevassa kansanäänestyksessä. Tiukkalinjaisuus varmasti tulee vain kärjistymään tulevina kuukausina, koska tuntuu sille, että tässä asiassa on kaivauduttu syvälle juoksuhautoihin. Taustatekijöitä voi hahmottaa moniakin erilaisia, mutta varmasti yksi syy Espanjan hallituksen tiukkalinjaisuuteen on Katalonian tärkeä taloudellinen asema. Tietysti perustana on myös muiden alueiden - ennen kaikkea baskialueen - itsenäisyystoiveiden kurissapito. Mutta itsenäisyyttään kaipaavat tulisieluiset katalaanit eivät tule helposti asiassaan perääntymään.

Pohjoisen Suomen jatkuvasta näivettämisestä kyrsiintyneiden lappilaisten kuksa sitten lopullisesti kaatuu Mikko-Pekka Heikkisen julmanhilpeässä esikoisromaanissa "Terveiset Kutturasta". Kun maa on entistä selvemmin jakautunut rikkaaseen Etelään ja köyhään Pohjolaan - ja Helsinki on sulkenut rajansa pohjoisesta muuttavilta - on aika Pohjois-Suomen ryhtyä viimeiseen taistoon. Tämä kirja oli erinomaista luettavaa aikana, jolloin sekä Saksan yhdistymisen muistelu että Skotlannin kansanäänestys olivat täällä mediassa tapetilla - ja kannattaa lukea koti-Suomessakin!

Suuren suosikkini Sean Conneryn tatuointi "Scotland Forever" saa siis haalistua edelleen, kun hänen toivomaansa Skotlannin itsenäisyyttä ei tullutkaan. Tuli kuitenkin hieno demokraattinen prosessi moniulotteisine vaalikamppailuineen, korkeine äänestysprosentteineen ja kiistattomine tuloksineen.

Aman tiistaiessee: Robert Harris ja poliittisen trillerin taito

Toinen tiistaiblogini on sekin kirjallisuusaiheinen. Suuren osan tästä tekstistä olen julkaissut aiemmin toisessa blogissani, mutta olen myös tätä ajanmukaistanut Harrisin tuotannon osalta. Hänestä ja hänen tuotannostaan kirjoittaminen on sikälikin loogista, että hänen ensimmäinen poliittinen trillerinsä sijoittuu juuri Berliiniin.

Ensimmäisen Robert Harrisin lukukokemukseni jälkeen olen ollut hänen vankkumaton faninsa. Ostin 1990-luvun alussa New Yorkista silloin juuri ilmestyneen "Fatherland"-kirjan (suomeksi Kolmannen valtakunnan salaisuus vuodelta 1992) ja luin sen yhdeltä istumalta eli aamuun saakka - ja olin myyty mies. Olen lukenut painotuoreina Harrisin neljä nykyaikaan sijoittuvaa teosta (ja varmaan tulevaisuudessa luen hänen historiallistakin fiktiotaan).

Fatherland kuului sellaiseen poliittisten trillereiden harvalukuiseen genreen, jota luen mielelläni eli "vaihtoehtoiseen historiaan" perustuviin teoksiin. Kirjan tapahtumissa eletään vuotta 1964 ja valmistaudutaan Adolf Hitlerin 75-vuotispäiviin. Saksa ja Yhdysvallat ovat selvinneet voittajina toisesta maailmansodasta ja Hitlerin vieraaksi on tulossa USA:n presidentti Joseph (!) Kennedy (eli John F. Kennedyn isä, joka tunnettu myös antisemitismistään). Kirjan keskeisenä juonena on saksalaisen poliisin ja amerikkalaisen tutkivan journalistin yhteistyö Natsi-Saksan tarkimmin varjeltujen salaisuuksien paljastamiseksi, mutta kirjan tenho perustuu suurelta osaltaan Harrisin luomaan hienoon vaihtoehtoisen historian uskottavaan maisemaan.

Fatherlandin jälkeen etsin muita vastaavia kirjoja - silloin löysin Philip K. Dickin "Oraakkelin kirjan" (alun perin vuodelta 1962, mutta suomeksi se ilmestyi 1992), jossa Yhdysvallat hävisi toisen maailmansodan ja oli nyt akselivaltojen jakama. Suomalaisista Ilkka Remes toi mainion lisän näiden kirjojen sarjaan esikoisellaan "Pääkallokehrääjä" (vuodelta 1997), jossa neuvostojoukot valtasivat Suomen 1945 ja Remeksen kirjassa elettiin Neuvosto-Suomessa vuotta 1985.

Harrisin seuraava poliittinen trilleri sijoittui todelliseen aikaan ja paikkaan. "Enigma" (vuodelta 1995, ilmestyi suomeksi 1996) kuvasi Englannissa toisen maailmansodan aikana tehtyä intensiivistä työtä Natsi-Saksan salakielisanomien purkamiseen ja saksalaisten itse murtamatoman pitämänsä koodin murtamiseen. Enigmalla oli ansionsa, mutta se ei yltänyt kuitenkaan Fatherlandin tasolle, mutta oli silti huomattavasti peruskauraa parempi kirja.

Kolmannessa poliittisessa trillerissään "Archangel" (vuodelta 1998, suomeksi 1999 epäonnistuneella nimellä Arkkienkeli) kirjailija vie lukijansa sosialismin jälkeiselle Venäjälle. Länsimaisen tutkijan Fluke Kelson mielenkiinto saadaan syttymään Stalinin jäämistöön väitetyksi kuuluneella muistikirjalla - juoni kulkee osaavasti murrosvaiheen Venäjällä ja Neuvostoliiton historiassa. Keskeisenä juonen aineksena on Stalinin perintö ja Stalinin merkitys nyky-Venäjällä. Ehkäpä jotain ajastamme kuvaa se, että kirja tuntuisi tänä päivänä juoneltaan ja tarinaltaan jopa uskottavammalta kuin ilmestymisaikanaan.

Viimeisin Harrisin nykyaikaan sijoittuva poliittinen trilleri on "Ghost" vuodelta 2007 (suomeksi Haamukirjoittaja vuodelta 2008). Tässä teoksessa Tony Blairia kovasti muistuttava entinen Ison-Britannian pääministeri Adam Lang on laatimassa muistelmiaan. Uusi haamukirjoittaja astuu kuvaan edellisen kuoltua tapaturmaisesti. Kirjan käsikirjoitus on haastava, aikaa on muistelmien julkaisemiseen vähän ja tarkasti varjeltuun käsikirjoitukseen sisältyy paljon muutakin kuin vain murroskauden poliittisia muistelmia. Harris osaa kuvata erinomaisesti vallasta väistyneen poliitikon sielunmaisemaa, mutta osaa rakentaa myös erinomaisen jäntevän trillerin.

Harrisin kirjojen perusteella voi tehdä myös mainioita elokuvia - Roman Polanski ohjasi vuonna 2010 ilmestyneen elokuvan "The Ghost Writer", jonka hän käsikirjoitti yhdessä Harrisin kanssa. Myös Enigmasta tehtiin kelvollinen, joskaan ei loistava, elokuva vuonna 2001. Elokuvallista potentiaalia olisi ollut runsaasti Fatherlandissa, mutta siitä tehtiin vain TV-elokuva (lavastajaa varmaan 1990-luvulla hirvitti rakentaa 1960-luvun voittaja-Saksan Berliini) ja Archangelkin päätyi BBC:n minisarjaksi.

Viimeisimmän Harrisin kirjan aiheena on 1890-luvulla Ranskaa kuohuttanut Alfred Dreyfusin tapaus. ”An Officer and a Spy” (Upseeri ja vakooja, 2014) on vahvasti faktoihin perustuva kaunokirjallinen teos. Juutalainen Dreyfus, joka johdonmukaisesti kiisti vakoilun, tuomittiin maanpetoksesta varsin kevein perustein. Vaikka oikea syyllinen paljastui vuosia myöhemmin, Dreyfusin kunnian palauttaminen kesti yli 10 vuotta – ja oikeaa syyllistäkään ei koskaan varsinaisesti tuomittu. Tämäkin on erinomainen kirja historian suuresta poliittisesta skandaalista. Mutta kirja on myös sukellus Ranskan vahvaan antisemitismiin, jonka asenneilmasto ei ollut kaukana naapurivihollisen Saksan politiikasta kahta sukupolvea myöhemmin.

Upseeri ja vakooja –kirjassaan Harris palaa tietyllä tavalla juurilleen ja yhdistää poliittisen tarkkanäköisen kommentoinnin todellisiin tapahtumiin. Hän on taustaltaan poliittinen kommentaattori ja toimittaja, joka on valmistunut Cambridgestä pääaineenaan englantilainen kirjallisuuus. Työskentely BBC:llä ja Observer-lehdessä näkyy hänen fiktiossaankin vahvana taustojen tutkimisena ja oivaltavana erilaisten yhteyksien ymmärtämisessä. Ennen Fatherlandia hän julkaisi viisi yhteiskunnallista kirjaa - näiden joukossa mm. aikalaiskuvaukset Labourin puheenjohtaja Neil Kinnockista ja Thatcherin lehdistöpäällikkö Bernard Inghamista. Aikaisempiin Harrisin töihin kuuluu myös erinomainen "Selling Hitler" -teos, jossa kerrotaan Hitlerin väitettyihin päiväkirjoihin liittyvän huijauksen tarina 1980-luvun alusta.

Mihin perustuu sitten Robert Harrisin kirjojen tenho ja kiehtovuus? Vahvan kirjoittamisen kokemuksen ohella Harris osaa myös tarttua mielenkiintoisiin aiheisiin ja saada niihin tuoreen ja kiehtovan näkökulman. Tärkeää on kuitenkin mukaansatempaavan kertomisen taito. Luin Selling Hitler -kirjaa samalla intensiivisyydellä kuin hänen fiktiotaankin, vaikka tiesin juonen tapahtumat ja lopputuloksenkin tarkkaan. Uusin Upseeri ja vakooja –kirja ei välttämättä yllätä lopputuloksellaan, mutta on antoisa kerronnaltaan ja tarinan kehittelyltään. Harrisin kirjojen lukeminen on juuri tuota hakemaamme kokemusta - antautumista mielenkiintoisen ja hyvin kerrotun tarinan vietäväksi.

Aman tiistaiessee: Lukekaa Mark Kurlanskya!

Leikittelen joskus ajatuksella, että jos saisin elää elämääni aikalaisenani oman elämäni sijasta, haluaisinko olla Jake Nyman, Peter von Bagh vai Markku Koski. Pikkuhiljaa olen kallistumassa Markku Koskeen suosikkihenkilönä, koska hän on komean keski-ikäisen miehen tavoin silmälasipäinen, harvahiuksinen ja parrakas – ja hänen populaarikulttuuria luotaavat esseensä ovat mitä hienointa luettavaa. Jos pitäisi valita aikalainen Yhdysvalloista, jonka elämää haluaisin elää ja jonka silmin maailmaa katsella, minulla ei olisi valinnanvaikeutta: haluaisin olla Mark Kurlansky.

Ensituttavuuteni Mark Kurlanskyn kanssa oli hänen teoksensa ”Cod: A Biography of the Fish That Changed the World”, joka on erinomainen turskan historia – ja paljon enemmänkin. Kuivattu turska oli aikoinaan kovaa valuuttaa ja haluttua kauppatavaraa. Turskan moniulotteinen historia kattaa lukuisia seikkoja. Baskit olivat aikanaan mainiota turskanpyytäjiä ja Kurlansky spekuloikin, että baskit mahdollisesti löysivät jo ennen Kolumbuksen retkiä Pohjois-Amerikan kalarikkaat rannikot, mutta pitivät salaisuutensa visusti piilossa. Baskien omaperäinen kieli oli tärkeässä roolissa salaisuuksien varjelussa ulkopuolisilta.  Uuden Englannin vaurastuminen perustui osittain kuivatun turskan myymiseen Pohjois-Amerikan eteläosiin orjien ravinnoksi. Ja tietysti oman aikamme ahneus johti myös valtavaan ja piittaamattomaan ylikalastukseen ja turskan lähes sukupuuttoon hävittämiseen.

Tällä kirjailijalla on kyky ottaa tietty artefakti tai ilmiö, jota hän käyttää prismana kokonaisen aikakauden tai kulttuurin tarkasteluun. Peter Englundin mikrohistoriallinen lähestymiskulma on samantyylinen, mutta Kurlanskyn kirjoittajanote on selvästi journalistisempi ja tietyllä tavalla vetävämpi. Turskan historiasta kumpusivat myös kaksi muuta kirjailijan avainteemaa eli suola (Salt: A World History) ja baskit (The Basque History of the World). Kalastamiseen liittyi myös kaksi muuta teosta eli kiehtova tarina, kuinka New Yorkin satama-alueilta osterit katosivat purjelaivakauden jälkeen, kun satama-alueiden herkkä luonto muuttui (The Big Oyster: History of the Half Shell) ja kuinka Uuden Englannin rannikon kukoistava kalastuskaupunki Gloucester muuttui (The Last Fish Tale). Jos tämä teema kiinnostaa, niin näitä kirjoja tukee Paul Greenbergin erinomainen teos neljästä kalalajista ja ihmisten niille aiheuttamasta tuhosta (Four Fish: The Future of the Last Wild Food).

Mutta on Mark Kurlansky muustakin kirjoittanut kuin kaloista ja suolasta. Suomeksikin ilmestynyt vuodesta 1968 kertova kirja (1968: The Year That Rocked the World) on mielenkiintoinen reportaasi, jonka ytimenä on kysymys: miksi niin moni asia ja kehityssuunta eri puolilla maailmaa kulminoituivat juuri vuonna 1968. Laajaan tuotantoon kuuluu myös kirjoja Euroopan juutalaisista, Karibiasta ja väkivallattomuudesta. Baseball ja baseballin sankarit ovat viime aikoina olleet parinkin kirjan teemana, mutta viimeisimmässä kirjassaan tekijä palaa jälleen kalaan ja Uuteen Englantiin. Nyt teemana on Clarence Birdseye eli mies, joka vaikutti erittäin ratkaisevasti pakasteruokateollisuuden syntyyn ja kehittämiseen (Birdseye: The Adventures of a Curious Man).

Birdseyesta kertova kirja on kiehtova kertomus kuinka uteliaisuudella, kokeilemisella ja yrittäjyydellä muutetaan maailmaa. Tietysti tarina on myös periamerikkalainen monine epäonnistumisineen, mutta taas uudelleen kokeiluineen ja yrittämisineen eli fail fast – try again  –saagaa parhaimmillaan. Tämä on tärkeä kirja kaikille, jotka pohtivat mikä ihme on se ”ekosysteemi”. Vaikka Birdseye saikin pakastettua uudella tekniikalla kalaa siten, että sen maku ja tuoreuden tuntu säilyivät, oli edessä lukuisia muita haasteita. Jakeluketjun kaupoissa tai tukkuportaassa ei ollut alkuvaiheissa pakastimia – kodeista puhumattakaan eli kylmäketju katkesi melko nopeasti tehtaan portin ulkopuolella. Koko mantereen kattava liiketoiminta edellytti myös uudenlaisia jakeluratkaisuja pakastimia omaavine kuorma-autoineen ja myös kunnollista tieverkostoa. Elintarvikkeita valvovien viranomaisten piti hyväksyä monet tehdyt ratkaisut, ja usein puuttui myös säännöksiä, joita voitiin edes soveltaa. Ja volyymi – kriittinen massa oli välttämätöntä, että kannatti esimerkiksi kustantaa vähittäiskaupalle omat pakastimet, joista tuotteita saattoi myydä kuluttajille. Clarence Birdseyestä kertovan kirjan sankaritarina muodostuukin jatkuvasta uteliaasta kokeilusta ja määrätietoisesta kaupallistamisesta – ja siten tälläisten keksintöjen kuten kotitalouksissa käytettävien pakasteiden tuomisesta ihmisten arkeen. Ja ehkä tätä voi lukea myös tarinana, miten eurooppalaiset osaavat hahmottaa ilmiöitä teoreettisella tasolla ja ratkoa abstrakteja ongelmia, mutta amerikkalaiset osaavat myös kaupallistaa kehitystyönsä tuotteiksi ja palveluiksi.

Miksi Mark Kurlanskya siis kannattaa lukea? Hän osaa ottaa arkisen ilmiön – olkoon se turska, suola tai pakastettu kalapuikko – ja sitä tarkastelemalla avata meille ikkunoita maailman ymmärtämiseen, lukemiseen ja tulkitsemiseen. Hän kirjoittaa kiehtovasti ja ymmärrettävästi ja osaa punoa arkisiin ilmiöihin monipuolisia taustoja ja saattaa ne laajempaan historialliseen yhteyteensä. Kun pystyy ostereiden häviämisellä haastamaan lukijan pohtimaan satamien meriluonnon muutoksia höyrylaiva-aikakaudella tai turskan kohtalolla ylikalastuksen osoittamaa ahneutta, on kirjoittajana mielestäni onnistunut työssään. Lukekaa ihmiset Mark Kurlanskyn kirjoja!