Tehdäänpä aluksi ajatusleikki. Jos olisi mahdollista, että keski-ikäinen länsimainen (olkoon nyt vaikka helsinkiläinen) ihminen voitaisiin syväjäädyttää ja herättää onnistuneesti henkiin 50 vuoden päästä syväjäädytyksestä ja jos aikakoneessa olisi kaksi ajankohtaa valittavana eli syväjäädytys vuonna 1914 ja herääminen vuonna 1964 tai syväjäädytys vuonna 1964 ja herääminen vuonna 2014, niin kumpana vuotena syväjäädytyksestä heräävä olisi suurempien orientaatiovaikeuksien edessä?
Vuosien 1914 – 1964 välissä käytiin kaksi maailmansotaa, sodissa monien läheiset kuolivat, vammautuivat tai ainakin joutuivat kotinsa jättämään, monet maat – Suomi mukaan lukien – itsenäistyivät, ainakin suomalaisiin kaupunkilaisiin koteihin tulivat vakiovarusteiksi sisä-WC:t, kylpyhuoneet, sähkövalaistus, jääkaapit. Monella oli puhelin ja televisiokin punki koteihin tai ainakin siellä oli radio tai kaksi. Autojakin liikkui ja lentäen, jos rahat riittivät, pääsi maailmalle ja lentomatkojen kesto oli suunnilleen nykyistä luokkaa. Paljon olisi vuonna 1964 heräävällä vuonna 1914 syväjäädytetyllä veijarilla ollut sulateltavaa ja opittavaa.
Mitä suurta ja mullistavaa arjessamme on tapahtunut vuosien 1964 ja 2014 välillä? Tietysti internet ja mobiiliyhteydet ovat olleet mullistavia, televisiot ovat kasvaneet ja saaneet värit, kodit ovat monipuolistuneet, metrokin kulkee Suomessa yhdessä kaupungissa idästä länteen ja takaisin, lääketieteellinen hoito on kehittynyt – mutta penissilliini oli jo keksitty, mutta sydänsiirtoja ei vielä tehty vasta kuin 1960-luvun lopulla. Elintasomme on noussut, mutta välttämättömyyshyödykkeistä ei enää 1964 ollut pulaa. Ja kyllä: Neuvostoliitto ei ole enää naapurina, vaikka eroa ihan viime aikoina on ollut vaikea havaita. Mutta onko niin, että uskomme aina, että kehitystä tapahtuu kiihtyvällä tahdilla juuri meidän aikanamme?
Voisi väittää, että monet aivan keskeisesti arkeemme vaikuttavat keksinnöt (ns. break-through-keksinnöt) on tehty 1800-luvun ja 1900-luvun taitteen ajoissa: esimerkkeinä nyt vaikkapa hehkulamppu, auto, elokuva ja lentokone. Kun uskomme Mooren lakiin eli siihen, että – kuten suomenkielinen Wikipedia sen kuvaa – ”transistorien lukumäärä halvasti toteutettavissa mikropiireissä kaksinkertaistuu noin kahden vuoden välein”, koskee tämä kiihtyvä kehitys vain yhtä osaa yhteiskunnastamme ja arjestamme.
Ei tarvitse myöskään olla menneisyyden suossa tarpova perussuomalainen pohtiakseen, että olivatko jotkin asiat ennen paremmin. En kyllä muista nuoruuteni ajoilta Helsingissä nykyisen kokoisia leipäjonoja ja sellaista syrjäytymistä, jota nykyisin voi todistaa. Mutta voi haikeasti ja hyväntuulisesti kaipailla asioita, jotka olivat hienoja ja hyviä, mutta jotka aika vei mukanaan. 1970-luvulla nuoruuttaan eläneelle ainakin ajan rock-musiikki oli ihan jotain muuta kuin 1980- ja 1990-lukujen huttu. Mustavalkoinen Suomen televisio oli varsin mustavalkoinen asiaohjelmasisällöiltäänkin, mutta eipä ainakaan tullut monelta eri kanavalta visailuja, kodinlaitto-ohjelmia tai kokkikilpailuja. Ja jos vakaumuksellisena 1970-luvun porvarina nyt saisi valita, että katsooko Reino Paasilinnan dokumentteja vai Big Brotheria, niin valinta ei olisi vaikea.
Amerikkalainen Lesley M. Blume kirjoitti muutama vuosi sitten hauskan kirjan ”Let’s-Bring-Back – An Encyclopedia of Forgotten-Yet-Delightful, Chic, Curious, and Otherwise Commendable Things from Times Gone By”. Kirjailijalla oli apunaan monenlainen joukko newyorkilaisia tuntijoita, jotka koostivat hänen kanssaan kirjaa. Osuvasti aakkosjärjestyksessä asioita esittävä kirja alkaa englanninkielisellä käsitteellä ”acquaintance” eli tuttava – nykyään kaikki ovat ystäviä tai kavereita. Tuttavahan on hieno käsite, johon sisältyy yhtä aikaa sekä yhteyttä mutta myös etäisyyttä. Vuosikymmenien takaisessa työyhteisössäni oli vanhempi herrasmies, joka asui rivitalossa ja aina kätteli naapurit pihalla tai kadulla nähdessään – häntä pidettiin hyväkäytöksisenä ja kohteliaana miehenä, mutta näin naapurit eivät tulleet liian läheisiksi ja pihatalkoissakaan ei tarvinnut rämpiä. Tietysti meistä monelle on ”tuttavaa” tunnetumpi termi ”entinen hyvän päivän tuttuni”, joita itsellenikin on vuosien varrella kertynyt riittävä lauma.
Ja muita Blumen kirjaamia asioita, joista itse muistelin lämmöllä, olivat esimerkiksi arvokkaasti vanheneminen (terveisiä vaikka Hannele Laurille), lääkärien kotikäynnit (ainakin silloin vastaanotto alkaa ajallaan), iltapäiväcocktailit (milloin sinulle kotiin tullessasi tarjoiltiin Dry Martini?), kaitafilmien tai lomadiasarjojen näyttäminen ystäville (voivat kyllä siirtyä em. kategoriaan ”entiset hyvän päivän tutut”….) tai kunnolliset radiokuunnelmat (olisiko tässä nyt hyvä käyttötarkoitus sille Yle-verolle?).
Ja omasta kokemuksestani voin kertoa, että vaikkapa Commodore64-pelibileet ovat varsin mainio juttu ja eivät ne pelitkään niin huonoja olleet (joskaan joystickejä ei taida enää saada, joten SummerGames on pannassa!). Vinyylilevyjen kuuntelu on rahinoineen hieno kokemus, vaikka joutuukin sohvalta nousemaan noin 20 minuutin välein levyn puolta vaihtamaan. Kirjan lukeminen kotikirjaston nojatuolissa on hieno tapa viettää iltaa. Vanhempien ihmisten teittely ensimmäistä kertaa tavatessa tuntuu mukavalle ja luontevalle.
Kaikki entinen ja vanhanaikainen ei kuitenkaan ole aina väistämättä hyvää. Kuolasimme aikoinaan pitkään nahkaista Chesterfield-kalustoa, koska siinä oli tiettyä taikaa. Ei se koskaan sopinut 1960-luvulla suunniteltuun tapiolalaiskotiin ja oli helvetin huono istuakin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti