Aman tiistaiessee: Nähtävyys - se olen minä itse

Pompeijin rauniolla käynti oli mielenkiintoinen kokemus. Tietysti näin marraskuulla vierailijamäärät olivat pienehköjä, mutta muutamia vierailijaryhmiä oli käyntimme aikana kaupunkia kiertelemässä. Oppaiden kanssa oli myös joukko parin - kolmen hengen ryhmiäkin liikkeellä. Käynnin jälkeen jäin pohtimaan mitä monet henkilöt paikan päällä kuvasivat, mitä he tallensivat ja miten he kuviaan käyttäisivät ja näyttäisivät.

Samanlaisia asioita pohdiskelin 1980-luvun alussa, kun hahmottelin kulttuuriantropologian seminaarityöni aihetta. En päätynyt lopulta tekemään työtä siitä, mitä ulkomailta valokuvattiin, perhealbumeihin tallennettiin tai ystäville ja tuttaville jopa diaesityksinä tai kaitafilmiesityksinä tarjoiltiin. Kun katselin uudesta näkökulmasta oman perheeni 1960-luvun valokuvia ja kaitafilmejä, kehittelin hypoteesia siitä, millaisia kohteita tai asioita kuvattiin sekä haluttiin tallentaa ja jakaa. Näitä oli kolme ”sisältöluokkaa” eli perinteiset nähtävyydet (jotka olimme oppineet matkakirjoista, aikakauslehdistä, elokuvista jne.), yllättävät samanlaisuudet odottamattomissa ympäristöissä (vaikkapa Valmetin traktori Etelä-Amerikan pelloilla) tai selkeät ja eksoottiset erilaisuudet (vaikkapa perinteinen ryhmätanssiesitys Intiassa). 

Samalla kannattaa muistaa, että valokuvan ottaminen tai kaitafilmille kuvaaminen oli aivan erilainen tapahtuma, jota suunniteltiin kunnolla eikä mitä tahansa räiskitty. Jos aikaisemmin perheen isä asetteli äidin ja lapset seisomaan ikään kuin luontevasti suihkulähteen edessä (sitä ennen äiti nuolaisi kangasnenäliinaa ja hankasi jäätelötahrat lasten naamoista) ja otti yhden - ja varakkaammissa perheissä kaksi – kuvaa, niin kovasti ovat ajat muuttuneet. Valokuvien kehitys kesti päiväkausia ja Kodak-kaitafilmithän lähetettiin ulkomaille kehitettäviksi, josta ne tulivat viikkojen päästä takaisin. 

Muutos tähän päivään kuvien määrässä on valtava, mutta samoin on muutos kuvan välittömässä näkemisessä merkittävä. Nyt voi kohdetta kuvata monta kertaa, kunnes saa onnistuneen kuvan ja vaikka meren tyrskyistä laituriin voi ottaa kymmeniä kuvia, joista yhdessä se suolainen roiskahdus on parhaimmillaan. Ja kuvien jakaminenhan tapahtuu parilla näyttöruudun painalluksella ja on ikään kuin osa tänäistä kuvaamisen tapahtumaa.

Ja mikä muutos onkaan tapahtunut kuvaamisen tekniikassa! Jokaisella ulkomaille matkustavalla varhaisteinilläkin on taskussaan sellainen multimediastudio, joka vastaa teknisiltä mahdollisuuksiltaan Yleisradion 1970-luvun ulkolähetysautoa – on korkealuokkaisella optiikalla varustettu erittäin tarkka kamera, hyvälaatuinen videokamera ja kohtuullinen äänitys- ja äänentoistolaitteisto.  Verkosta hankittavilla ilmaisilla tai halvoilla ohjelmilla voidaan editoida ja koostella mitä hienoimpia esityksiä. Nämä ovat todella monipuolisia multimedialaitteita, ja niitä voi käyttää myös puhelimina. 

Kun näin hienot vermeet on käytössä, niin mitä silloin kuvataan? Vastaus on: minua itseäni. Jos aikaisemmin halusimme kuvalla tai kaitafilmillä tallentaa mielenkiintoista ympäristöä, yhtäläisyyksiä ja eroja ja todistaa, että ”kävin Napolissa”, niin tänään halutaan todistaa, että ”MINÄ kävin Napolissa”. Selfie-aikakausi on itsekeskeisen hedonismin voittoa yleisestä ympäristön tarkastelusta ja tallentamisesta. Kun tarkastelee Facebookia ja muita sosiaalisen median ympäristöjä, kuvat kertovat, kuinka minät juoksevat, syövät, juovat, tanssivat tai matkustavat. Tekninen kehityskin tukee tätä trendiä - esimerkiksi kunnon järjestelmäkameroihinkin on saatavilla jalustoja, joilla voi kuvata itse itseään helposti.

Jos kuvat otetaan muistoiksi paikoista ja tapahtumista ja niissä on keskeisimmässä osassa ”minä itse”, mitä tapahtuu muistoillemme? Onko vaikkapa Pompeijista otetun kuvan mieleen palauttama muisto ”hieno monipuolinen kaupunki kahden vuosituhannen takaa” vai ”ihan hirveät aurinkolasit mulla oli päässä siellä Italiassa”?

Aman tiistaiessee: Menneen ajan kaipuu

Tehdäänpä aluksi ajatusleikki. Jos olisi mahdollista, että keski-ikäinen länsimainen (olkoon nyt vaikka helsinkiläinen) ihminen voitaisiin syväjäädyttää ja herättää onnistuneesti henkiin 50 vuoden päästä syväjäädytyksestä ja jos aikakoneessa olisi kaksi ajankohtaa valittavana eli syväjäädytys vuonna 1914 ja herääminen vuonna 1964 tai syväjäädytys vuonna 1964 ja herääminen vuonna 2014, niin kumpana vuotena syväjäädytyksestä heräävä olisi suurempien orientaatiovaikeuksien edessä?

Vuosien 1914 – 1964 välissä käytiin kaksi maailmansotaa, sodissa monien läheiset kuolivat, vammautuivat tai ainakin joutuivat kotinsa jättämään, monet maat – Suomi mukaan lukien – itsenäistyivät, ainakin suomalaisiin kaupunkilaisiin koteihin tulivat vakiovarusteiksi sisä-WC:t, kylpyhuoneet, sähkövalaistus, jääkaapit. Monella oli puhelin ja televisiokin punki koteihin tai ainakin siellä oli radio tai kaksi. Autojakin liikkui ja lentäen, jos rahat riittivät, pääsi maailmalle ja lentomatkojen kesto oli suunnilleen nykyistä luokkaa. Paljon olisi vuonna 1964 heräävällä vuonna 1914 syväjäädytetyllä veijarilla ollut sulateltavaa ja opittavaa.

Mitä suurta ja mullistavaa arjessamme on tapahtunut vuosien 1964 ja 2014 välillä? Tietysti internet ja mobiiliyhteydet ovat olleet mullistavia, televisiot ovat kasvaneet ja saaneet värit, kodit ovat monipuolistuneet, metrokin kulkee Suomessa yhdessä kaupungissa idästä länteen ja takaisin, lääketieteellinen hoito on kehittynyt – mutta penissilliini oli jo keksitty, mutta sydänsiirtoja ei vielä tehty vasta kuin 1960-luvun lopulla. Elintasomme on noussut, mutta välttämättömyyshyödykkeistä ei enää 1964 ollut pulaa. Ja kyllä: Neuvostoliitto ei ole enää naapurina, vaikka eroa ihan viime aikoina on ollut vaikea havaita. Mutta onko niin, että uskomme aina, että kehitystä tapahtuu kiihtyvällä tahdilla juuri meidän aikanamme?

Voisi väittää, että monet aivan keskeisesti arkeemme vaikuttavat keksinnöt (ns. break-through-keksinnöt) on tehty 1800-luvun ja 1900-luvun taitteen ajoissa: esimerkkeinä nyt vaikkapa hehkulamppu, auto, elokuva ja lentokone. Kun uskomme Mooren lakiin eli siihen, että – kuten suomenkielinen Wikipedia sen kuvaa – ”transistorien lukumäärä halvasti toteutettavissa mikropiireissä kaksinkertaistuu noin kahden vuoden välein”, koskee tämä kiihtyvä kehitys vain yhtä osaa yhteiskunnastamme ja arjestamme.

Ei tarvitse myöskään olla menneisyyden suossa tarpova perussuomalainen pohtiakseen, että olivatko jotkin asiat ennen paremmin. En kyllä muista nuoruuteni ajoilta Helsingissä nykyisen kokoisia leipäjonoja ja sellaista syrjäytymistä, jota nykyisin voi todistaa. Mutta voi haikeasti ja hyväntuulisesti kaipailla asioita, jotka olivat hienoja ja hyviä, mutta jotka aika vei mukanaan. 1970-luvulla nuoruuttaan eläneelle ainakin ajan rock-musiikki oli ihan jotain muuta kuin 1980- ja 1990-lukujen huttu. Mustavalkoinen Suomen televisio oli varsin mustavalkoinen asiaohjelmasisällöiltäänkin, mutta eipä ainakaan tullut monelta eri kanavalta visailuja, kodinlaitto-ohjelmia tai kokkikilpailuja. Ja jos vakaumuksellisena 1970-luvun porvarina nyt saisi valita, että katsooko Reino Paasilinnan dokumentteja vai Big Brotheria, niin valinta ei olisi vaikea.

Amerikkalainen Lesley M. Blume kirjoitti muutama vuosi sitten hauskan kirjan ”Let’s-Bring-Back – An Encyclopedia of Forgotten-Yet-Delightful, Chic, Curious, and Otherwise Commendable Things from Times Gone By”. Kirjailijalla oli apunaan monenlainen joukko newyorkilaisia tuntijoita, jotka koostivat hänen kanssaan kirjaa. Osuvasti aakkosjärjestyksessä asioita esittävä kirja alkaa englanninkielisellä käsitteellä ”acquaintance” eli tuttava – nykyään kaikki ovat ystäviä tai kavereita. Tuttavahan on hieno käsite, johon sisältyy yhtä aikaa sekä yhteyttä mutta myös etäisyyttä. Vuosikymmenien takaisessa työyhteisössäni oli vanhempi herrasmies, joka asui rivitalossa ja aina kätteli naapurit pihalla tai kadulla nähdessään – häntä pidettiin hyväkäytöksisenä ja kohteliaana miehenä, mutta näin naapurit eivät tulleet liian läheisiksi ja pihatalkoissakaan ei tarvinnut rämpiä. Tietysti meistä monelle on ”tuttavaa” tunnetumpi termi ”entinen hyvän päivän tuttuni”, joita itsellenikin on vuosien varrella kertynyt riittävä lauma.

Ja muita Blumen kirjaamia asioita, joista itse muistelin lämmöllä, olivat esimerkiksi arvokkaasti vanheneminen (terveisiä vaikka Hannele Laurille), lääkärien kotikäynnit (ainakin silloin vastaanotto alkaa ajallaan), iltapäiväcocktailit (milloin sinulle kotiin tullessasi tarjoiltiin Dry Martini?), kaitafilmien tai lomadiasarjojen näyttäminen ystäville (voivat kyllä siirtyä em. kategoriaan ”entiset hyvän päivän tutut”….) tai kunnolliset radiokuunnelmat (olisiko tässä nyt hyvä käyttötarkoitus sille Yle-verolle?).

Ja omasta kokemuksestani voin kertoa, että vaikkapa Commodore64-pelibileet ovat varsin mainio juttu ja eivät ne pelitkään niin huonoja olleet (joskaan joystickejä ei taida enää saada, joten SummerGames on pannassa!). Vinyylilevyjen kuuntelu on rahinoineen hieno kokemus, vaikka joutuukin sohvalta nousemaan noin 20 minuutin välein levyn puolta vaihtamaan. Kirjan lukeminen kotikirjaston nojatuolissa on hieno tapa viettää iltaa. Vanhempien ihmisten teittely ensimmäistä kertaa tavatessa tuntuu mukavalle ja luontevalle.

Kaikki entinen ja vanhanaikainen ei kuitenkaan ole aina väistämättä hyvää. Kuolasimme aikoinaan pitkään nahkaista Chesterfield-kalustoa, koska siinä oli tiettyä taikaa. Ei se koskaan sopinut 1960-luvulla suunniteltuun tapiolalaiskotiin ja oli helvetin huono istuakin!

Aman tiistaiessee: Overconnected ja hitaan internet-yhteyden tuska

Aihe tähän tiistaiesseeseen syntyi varsin konkreettisesti: Palermon asunnossamme on internet-yhteys, joka sallii vain tietyn määrän tiedonsiirtoa kuukaudessa. Ja tämä pamahti tietysti meillä täyteen viikossa ja sen jälkeen yhteys on raivostuttavan hidas – sähköpostiyhteyden lataaminen kestää minuuttikaupalla ja mistään monimuotoisesta verkkosisällöstä ei pääse nauttimaan. Vuokraemäntämme ei saanut helposti lisäkapasiteettia yhteyteemme, joten päädyin ostamaan oman mokkulan italialaisine SIM-kortteineen, jolla nyt taas surffaamme iloisesti ja maailmamme on tolallaan.

Ja sitten pohdiskelen, että olemme sapattivuodella ja periaatteessa irti työn oravanpyörästä ja löydämmekin itsemme yhteyksien oravanpyörästä. Onko pelkona, että maailma ympärillämme katoaa ja läheisemme ja ystävämme meidät tyystin unohtavat, jos emme päivitä blogiamme, viestittele Facebookissa, käy tykkäämässä kavereiden sivuista ja vastaa sähköposteihimme vuorokauden sisällä? Kaihoten muistan lukeneeni New York Universityn mediaekologian professori Neil Postmanista, joka kirjoitti mm. mainion kirjan ”Huvitamme itsemme hengiltä” 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa piti esitelmän ”Informing Ourselves to Death”. Muistikuvani on, ettei käyttänyt hän käyttänyt kännykkää eikä faksia eikä perustanut puhelinkeskusteluista vaan piti professorina viikoittain vastaanoton, johon opiskelijat tulivat sitten asiansa kertomaan. Ehkäpä hänelle jäi näin aikaa pohdiskella digitaalisen kulttuurimme syvintä olemusta.

Kolmisen vuotta sitten ilmestyi erinomainen William Davidowin kirja  ”Overconnected - The Promise and Threat of the Internet”. Davidowin keskeinen väite on, että olemme liiaksi riippuvaisia verkkoyhteyksistä ja verkkopalveluista. Etenkin niiden nopeus saa meidät tekemään nopeita ja harkitsemattomia ratkaisuja ja arvioita. Jos tähän näkökulmaan yhdistää loistavan Daniel Kahnemanin (”Thinking, Fast and Slow” – suomeksi ”Ajattelu nopeasti ja hitaasti”) esittämän väitteen ajattelumme kahdesta järjestelmästä eli Järjestelmästä 1, joka on nopea, intuitiivinen ja emotionaalinen ja Järjestelmästä 2, joka on hitaampi, harkitsevampi ja loogisempi, niin helposti voisi tehdä päätelmän, että ollessamme ”ylitsevuotavan yhteydellisiä” ja nopeiden tietoliikenneyhteyksien varassa, teemme silloin myös nopeita, intuitiivisia ja emotionaalisia päätöksiä. Kelpo esimerkki tällaisesta voisi olla vaikkapa nuorten aikuisten aamuyön tunteina aiemmin kännykällä ottamat pikavipit.

Davidowin väitteet tietysti ovat vielä konkreettisemmin tuikeita, kun kyseeseen tulevat automatisoidut tietokoneiden ja tietojärjestelmien väliset yhteydet. Monen muistissa lienevät virheet, joita USA:ssa ja muuallakin maailmassa tapahtui, kun tietokoneet kävivät automatisoitua osakekauppaa, jossa sekunneissa miljardit dollarit liikkuivat ennaltamääriteltyjen parametrien mukaisesti mutta vääriin (käsinsyötettyihin) tietoihin perustuen. Yliyhteydellisyys on siis tehnyt maailmastamme yhteyksiltään nopeamman, mutta onko se tehnyt siitä paremman?

Jos alamme saamaan lähes fyysisiäkin vierotusoireita, kun internet-yhteys ei toimi, niin tietysti kannattaa peilin edessä pohdiskella hetken aikaa, olivatko elämän prioriteetit ihan tolallaan. Tästäkin esseen tekstistä suurin osa syntyi muistitiedon varassa, mutta kävin tietysti Amazon.comista tarkistamassa Davidowin kirjan nimen ja painovuoden ja Wikipediasta kertaamassa Neil Postmanin elämäkertaa. Ehkä olisin voinut julkaista tämän tiistaiesseen ilmankin noita tarkistuksia, mutta yhteydellisinä aikanamme se jotenkin tuntui niin luontevalle!