Viime viikon tiistaiesseessäni käsittelin Michael J. Sandelin kirjaa ”What Money Can´t Buy - The Moral Limits of Markets”, ja tällä viikolla jatkan vielä yhden kirjan esiinnostaman teeman pohdiskelua. Lisää pontta tälle pohdiskelulleni antaa New York Timesin viikon takainen artikkeli ”When Company Is Fined, Taxpayers Often Share Bill” (NYT, 03.02.2015). Siinä kerrottiin, että USA:ssa erilaisista tuottamuksellisista rikkeistä yhtiöille syntyneet kulut (esimerkiksi tuomioistuimien määräämät erilaiset vahingonkorvaukset ja selvistä laiminlyönneistä viranomaisten määräyksestä tapahtuneet välttämättömät korjaukset) ovat poikkeuksetta verotuksessa vähennyskelpoisia menoja. Yhtiöille suoraan määrätyt rangaistussakot eivät verotuksessa kuitenkaan vähennyskelpoisia ole.
Itse kukin voi pähkäillä sen oikeudenmukaisuutta, että erilaiset taloudelliset toimijat enemmän tai vähemmän tietoisesti - yleensä valitettavasti enemmän tietoisesti- jättävät täyttämättä viranomaisvaatimuksia tai antavat sellaisten vaarallisten käytäntöjen ja toimintojen jatkua, joihin liittyy suuri riski työntekijöille, asiakkaille ja käyttäjille tai ympäristölle. Hakematta tulee mieleen esimerkiksi sellainen kaivostoiminta (nostamatta esille yksittäistä kaivosta), jossa jatkuvasti poiketaan viranomaisluvista ja –määräyksistä – ja tulokset ovat ainakin paikallisen väestön silmin ja nenin havaittavissa.
Taloudellisestihan tämä yhtälö menee usein niin, että varsinaiset suorat rangaistukset sakkoina ovat kohtuullisen pieniä kyseisten yhtiöiden taloudelliseen volyymiin verrattuna, mutta yhtiöt velvoitetaan täyttämään lupaehdot omilla toimillaan ja mahdollisesti korvaamaan vahingot. Lupaehtojen jälkikäteinen täyttäminen ja vahinkojen korvaaminen sen sijaan ovat kuluja, jotka voidaan laskea ns. normaaleiksi liiketoiminnasta aiheutuviksi kuluiksi ja näin verotuksessa vähennyskelpoisiksi. Tämä valitettavasti osaltaan kannustaa yhtiöitä ottamaan esimerkiksi ympäristöön kohdistuvia riskejä, joiden toteutuminen voidaan arvioida pieneksi tai keskinkertaiseksi. Pahimmassa tapauksessa se johtaa sellaiseen optimointiin, jossa ns. oikein toimiminen arvioidaan suuremmaksi kuluksi kuin mahdolliset vahingonkorvaukset ja seuraamusmaksut – ja vaarallisten käytäntöjen annetaan jatkua ja katsotaan, tuleeko vahingonkorvausvaateita tai toteutuvatko riskilaskelmat.
On mukavaa ajatella, että tämä ongelma koskee ensisijaisesti suuria yrityksiä. Tiettyä taloudellisen toiminnan moraalikatoa näkyy kuitenkin yhteiskunnassa muuallakin – ja juuri tämän ilmiön Sindel nostaa esimerkiksi siitä, kuinka yhä syvemmälle tunkeutuva eri palvelujen hinnoittelu ja markkinamekanismi voivat johtaa. Hänen esimerkkinsä mukaan eräässä lastentarhassa oli jatkuvasti lasten kotiin hakemisessa pieni joukko myöhästeleviä vanhempia – ja niinpä päätettiin asettaa ylimääräinen rangaistusmaksu myöhästyville vanhemmille. Käytännössä tämä johtikin siihen, että lapset haettiin tarhasta entistä myöhemmin, koska myöhästymismaksu tulkittiin palvelumaksuksi ja näin saatettiin odottaa tiettyä palvelua. Ja työssään kiireisten vanhempien aikahan on aina kalliimpaa kuin lastentarhanopettajien – ja lasten ajallahan ei vielä ole selkeästi määriteltävää hintaa, mutta kohtahan senkin joku meille laskee.
Helsingin ydinkeskustassa huomiota voi kiinnittää pitkään valkoiseen limusiiniin, jonka tuulilasissa olen useammin kuin kerran nähnyt sakkolapun. Tämän hataran arkitiedon perusteella voisi jotenkin olettaa, että kun autoa koristavat isoin kirjaimin mainostekstit, on laskelmoitu, että on halvempaa maksella sakkoja kuin hankkia vastaava maksullinen ulkomainostila. Samoin voisi ajatella, että kiireisen henkilön kannattaa pysäköidä kylmän rauhallisesti inva-paikalle, koska ajansäästö voi olla huomattava ja mahdollisuus sakkoihin on hyväksyttävissä oleva riski. Se on huonoa ajattelua, mutta monet ajattelevat valitettavasti nykyisin, että pysäköintirikemaksu on ikään kuin kulu (vaikka tosiasiassa vain kohtuullisen harvat puupäät pysäköivät inva-paikoille) eikä seuraamusmaksu siitä, että on poikennut sovituista säännöistä.
Espanjalaiseen käytäntöön pysäkölintirangaistuksista olen tutustunut lähemmin muutamaankin kertaan. Pysäköintiajan ylittämisestä tulee pienehkö sakko, jonka nopeasti suoraan pysäköintiautomaattiin maksamalla sen määrä vielä pienenee. Mutta jos auto on pysäköity liikennettä haittaavasti (vaikkapa ajoradalle, risteysalueelle tai pysähtymiskieltoalueelle), niin jo kohta nopsaan on paikalla hinausauto, joka ottaa auton kyytiin ja hinaa sakkovarikolle. Sitten vaan hakemaan sieltä autoa ja maksamaan sekä kunnolliset sakot että hinauskulut ja aina päästään ihan ketuttavaan summan – ja aikaa menee pirusti. Että silloin tulee paremmin miettineeksi, että mihin sen autonsa tuuppaa, kun itsellä on olevinaan niin kova kiire.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti